Paljon on virrannut vettä Vantaanjoessa sen jälkeen, kun mä sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja tunne-elämän epävakauden diagnoosit silloin 17-vuotiaana... Ja paljon on täytynyt oppia kantapään ja monen muunkin ruumiinosan kautta ennen, kun mä hiffasin, ettei se välttämättä ole pelkästään huono juttu.

Mä olen lukenut paljon rakkaudesta, kirjoittanut siitä ja haaveillut siitä. Unelmoinut siitä ja kuvitellut, kuinka se joku päivä tekisi mun elämästä täyden.

Vähän aikaa sitten mulle laitettiin Kimalteen kautta viestiä, jonka mukaan haluttaisiin lukea nimenomaan addiktiosta ja siitä epätoivosta, joka valtaa meidät sitten, kun tuntuu, että kaikki on jo menetetty. Mitä meissä siis tapahtuu silloin, kun riippuvuus tuntuu olevan meitä aina miljoona askelta edellä, ja miltä se tuntuu, kun kaikki yritykset...

"Niin se varmaan just on, että niin kauan, kun on unelmia ja suunta, johon kulkea niitä toteuttamaan, on elämältä odotettavissa jotain muutakin, kun pelkkää paskaa."

Joo... Uskokaa tai älkää, mutta tää on se päivä, jona mun suupielet nousee ihan jo väkisinkin kohti kattoa ja saa posket särkemään: tää on se päivä, jona musta tuntuu ihan käsittämättömän hienolta saada olla minä ja ennen kaikkea tässä, missä nyt olen.

Niinpä: mä olen itse yksi niistä ihmisistä, joita jo tänä päivänä suorastaan kauhistuttaa se, kun joku sanoo, että "ole vain oma itsesi". Oma itseni? Se, jota kaikki katsoo kieroon ja kyräilee, se, joka on niiden takia itkenyt itsensä uneen useammin, kuin vain kerran vai se, joka on käytyjen sotien tuloksena niin herkkä ja haavoilla, ettei voi kuin...

"Meidän menneisyys toimii niin, kuin kaikki muutkin rangaistukset: ne on systemaattisia muistutuksia siitä, että me ollaan tehty jotain väärää. Kyse on kuitenkin just tänä päivänä siitä, mitä me päätetään tehdä tänään se kaiken korjaamiseksi, mikä kerran meni rikki: me voidaan muuttaa asioita vaan katsomalla pelottomina sisäänpäin ja antamalla,...

Aloitetaan! Mun nimi on tosiaan Metta, ja niin kovasti, kuin mä ennen pelkäsinkin kasvamista (liian) aikuiseksi on se nyt jo vähän myöhäistä: 29 vuotta plakkarissa, eikä itku auta tässäkään kohtaa markkinoilla. Vuosia kertyy (ja ryppyjä kans!), ja sen asian kanssa täytyy vaan yrittää pystyä elämään.

No moikka taas, täällä ollaan! Ja sellaisten asioiden äärellä, jotka mieluummin vetäisin vessasta alas ja unohtaisin.

Avun tarve... Tarvitsenko apua? Pärjään itse... Pärjäänkö itse? Kestän kyllä... Vai kestänkö?