Kuinka moni meistä, joilla on kokemusta raitistumisesta - tai sen yrittämisestä - tietää sen kamalan, kuristavan tunteen, kun kamat heitetään katkon ovesta sisään ja ovi menee lukkoon sun selän takana. Vapaus ja villit vuodet on ohi, ja nyt edessä häämöttää pelkkä osaston käytävä ja harmaan eri sävyjä vilkuttava tulevaisuus.

Huh. Vertaisuus on rankkaa hommaa, mä mietin tässä hymyillen, hypätessäni Siuntion asemalta Helsinkiin ajavaan junaan. On helppo huomata, kuinka tehot alkaa pikkuhiljaa laskea ja maanpinta taas löytyä tukevasti siitä omien jalkojen alta.

Ainakin itse tunnustan miettineeni niinä vaikeimpina aikoina todella usein, että mikä se on, se onnen hinta. Kun pää vihdoin osui tyynyyn viikon kestäneen radan jälkeen, mä nukahdin toivoen, että joku pelastaisi mut. Että joku tulisi ja veisi mut pois kaiken sen keskeltä, mikä kuitenkin oli mun koko elämä… ja kaikki, mitä siitä oli jäljellä.

Tuntuuko kenestäkään muusta koskaan siltä, että elämä pyörii meissä hirveällä vauhdilla? Että liikutaan eteen ja taakse järkyttävää tahtia, ilman minkään sortin käsitystä siitä, mennäänkö myötä- vai vastapäivään.

Niin sitä oikeasti sanotaan, että joku tärkeä kävelee sun elämään just silloin, kun sitä kaikkein vähiten odotat… Ja vaikka se kuinka tuntuisikin mahdottomalta, voi jokaisen meidän elämään jossain kohtaa ilmaantua sellainen ihminen, joka tullessaan pyyhkii pois suuren osan siitä vahingosta, jonka luultiin olevan ikuista.

Useimmitenhan media syöttää meille vain kahdenlaista kuvaa addiktin elämästä. Joko me ollaan kaivettu niin syvä kuoppa, että taidetaan kohta jo olla Kiinan puolella, tai sitten ollaan jutun mukaan oltu - mun tavoin - 5 vuotta raittiina ja elämä on ihanaa.

En tiedä teistä muista, mutta mä tuun ainakin itse muistamaan ikuisesti sen hetken, jona kuulin, että oon saanut C-hepatiittitartunnan.

Siitäkin huolimatta, että mä tänä päivänä voin jo nähdä päässeeni aika pitkälle, syö muakin välillä edelleen se kauhea tunne, että kaikki tää on tavalla tai toisella vain väliaikaista. Että hetkenä minä hyvänsä uusi paskamyrsky puhkeaa ja kaikki mulle tärkeä huuhtoutuu hylkytavaran mukana mereen, kadoten iäksi.

Niin… Se just. Se päivä, jona kaikki on ihan yhtä hyvin, kuin eilenkin.