”Blogi

toipumisesta ja elämästä ja siitä, kuinka jokainen voi muokata huomisensa näyttämään ihan eriltä, kuin eilinen”.

Uusi kirjoitus luettavissa aina kymmenen päivän välein!

 

Niin kuin ne jo tietää, jotka on lukeneet mukana pidemmältä, mulla itselläni on todettu aikamoinen patteristo "ongelmia" tuolla aivojen syövereissä... Ja jo kauan ennen huumeiden mukaantuloa mä koin olevani auttamatta erilainen ja vähemmän tärkeä, kuin kaikki muut.

Menetys ja sen kokemus on jo ajatuksena sellanen, että harvalta löytyy ne oikeat sanat tosta vaan silloin, kun joutuu näkemään, kuinka toinen kärsii. Läheisen kuolema on aina kivulias kokemus, jota jokainen suree tavallaan huolimatta siitä, mitä loppupeleissä oikeastaan tapahtui. Pelko toisen puolesta hälvenee, mutta kipu jää.

Kaikkia niitä kertoja, kun jotain on peruuttamattomasti rikkoontunut mun sisällä yhdistää vain se syövyttävä kipu ja pelko, ettei musta tule kokonaista enää ikinä... Ettei niistä sirpaleista mun jaloissa ole mahdollista taikoa enää mitään ehjää tai pysyvää.

Niin... Viime kerralla me tosiaan jäätiin siihen kohtaan, jossa mun koko elämä lähti sille valittuun suuntaan, eikä mitkään mun korjausliikkeet mahtaneet asialle enää mitään. Mä en pystynyt enää lopettamaan syömistä, eikä mikään mun siihenastisen elämän aikana ollut valmentanut mua siihen pahan olon määrään, jonka kanssa mä elin seuraavan...

Anoreksia. Bulimia. Bulimareksia. Pro Ana. Pro Mia. Määrittelemätön syömishäiriö. Erittäin vakava alipaino. Vääristynyt kehonkuva. Kriittinen tila. Kroonisesti sairas.

Huumeet. Itsekkyys. Rikollinen elämä ja riippuvuus. Masennus. Yksinäisyys ja hitaasti tappava ahdistus.

Tää on aihe, jota olen itse miettinyt viime aikoina paljon... Varsinkin nyt, kun häpeät ja muut masentavat on hetkeksi puhuttu alta pois olis tilaa miettiä tätäkin: mitä on rohkeus, ja miten se punnitaan?

Häpeähän on jo sanana sellainen, ettei siitä aiheena kauheasti tee mieli keskustella pakkoa enempää: ei kovinkaan monessa illallispöydässä puhuta hymyssä suin siitä, mikä ketäkin eniten painaa tai nolottaa ja hävettää.

Joo-o.... mitä siinä kohtaa pitäisikään sanoa, tietääkö joku? Mun eka ajatus päihdepolille tullessa oli lähinnä se, että mitä v*ttua mä täällä teen. Tottakai mä olin tehnyt paljon tyhmiä juttuja, vetänyt överisti liikaa enemmän kuin kerran ja ruvennut pyörimään mitä erikoisemmissa porukoissa (puhumattakaan nokittelusta virkavallan kanssa), mut hei...