Joo... Monelle taitaa olla aika vaikeaa myöntää se, että nyt tuli takkiin. Että me ollaan oltu väärässä ja haluttomia myöntämään sitä jälkikäteen.

Me ollaan täällä jo lukemattomia kertoja todettu, ettei elämä aina ole helppoa. Että meidän jokainen päivä on täynnä erimallisia päätöksiä ja niiden seurauksia.

Noniin, täällä ollaan taas, pääsiäisloman vahvistamina ja valmiina jatkamaan siitä, mihin viimeksi jäätiin :) Toivottavasti jännitys ei oo ehtinyt vielä kuihtumaan pois, mut jos vaan yhtään epäilyttää, niin alusta vaan! Nnnnnyt me nimittäin mennäääään!!!

Monet meistä - minä mukaan lukien - ollaan koettu jääneemme hyvin yksin monessa niistä tilanteista, kun oltaisiin tarvittu enemmän tukea, turvaa ja suojaa. Me ollaan jääty yksin pimeään siitä huolimatta, että oltaisiin kaivattu lohtua, ja mun lisäksi myös varmasti moni muu on pyrkinyt peittelemään sitä omaa ahdistusta, ongelmia koulussa ja niitä...

Duuni? Koulupaikka? Kamaakin kovempi kunnianhimo?

"Tiedättekö, mä jollain tasolla ihan tosissani luulin, että oon enemmän tai vähemmän kohdannut kaiken sen kivun, mitä tällä pallolla on tarjolla... tai sitten mä olen vain todella unohtanut, miltä se sula kauhu - paniikki - tuntuu, kun pelkää tosissaan huomista ja sitä, mitä se tuo mahdollisesti tullessaan".

Jokaisella meistä on mahdollisuus käyttää niitä, oppia niistä ja luoda niillä jotain, mitä kukaan ei ole koskaan ennen kuullut: sanoilla me annetaan lahjaksi mielikuvia, rakennetaan pilvilinnoja ja kuvaillaan toisille asioita, jotka muuten saattaisi jäädä ymmärtämättä ja siten pimentoon.

Jokainen meistä syntyy toki tietynlaisiin olosuhteisiin, sillä me saadaan tietynlaiset vanhemmat, tietynlainen koti, tietynlainen fysiikka ja tietynlainen psyyke. Me ollaan me ja koetaan asiat tietyllä tavalla. Meidän kuviot lähtee tiettyyn suuntaan, ja me reagoidaan sillä meidän omalla tavalla, joka tekee meistä meidät.

Noniin! Alla luettavissa oleva teksti on tällä kertaa jotain ihan muuta, kun muut tässä blogissa julkaistut: kirjoittajia on nimittäin yhden sijasta kaksi.

Kun mä olin lapsi, mä aloin odottamaan joulua jo hyvissä ajoin syyskuun lopulla, iltojen pimentyessä tunnelmallisesti ja puiden pudottaessa lehdet talven tieltä. Joulu oli se juttu, joka kruunasi mun koko kuluneen vuoden, eikä mikään ollut niin siistiä, kun se kipristelevä jännitys vatsanpohjassa ennen, kun kuusenalus täyttyi lahjoista ja kinkun...