LUKU 97. KUN MENNYT HAASTAA TULEVAN

22.01.2025

Vaikka meistä kuinka juurettomalta ja eksyneeltä välillä tuntuukin, on siellä väsymyksen ja huolen sumun keskellä tärkeä muistaa, että me kaikki tullaan jostakin, ja ollaan aina, ihan kaikesta huolimatta menossa kohti jotakin tärkeää.


Vaikka niitä hetkiä on paljon, joina me tunnetaan olevamme muusta maailmasta täysin irrallaan, meillä on juuret, jotka tukee meidän kasvua ja maaperä, jolla me seistään, on tukeva ja aina olemassa.


Aina.


Sukupolvien läpi kulkee paljon muutakin yhteistä, kuin sama veri ja vanhoista valokuvista tutut, omistakin kasvoista katsovat silmät. Me sekä opitaan niiltä, jotka on tulleet meitä ennen että kannetaan haavoja, jotka viiltää vielä tänäänkin yhtä syvältä, kuin silloin, kun ne alunperin painettiin merkiksi meidän esivanhempien selkiin.


Jotkin asiat ei koskaan muutu ja toiset painetaan unohduksiin… ja sitten on niitä, jotka tekee meistä meidät, vaikkei tiedetä niihin syytä.


Vanhoja kaunoja herää henkiin meissä, vaikka niiden isännät jo maatuu.


Haluttiin tai ei, me ollaan vuosia vanhojen tekojen summa ja toteutumattomien unelmien uusi tuleminen.

Me ollaan omiemme pelastus… ja astia, jonka aika on täyttänyt tarinoilla, joita me ei tulla välttämättä koskaan tuntemaan.


Kun mä itse mietin, kuka olen ja mistä tulen, miksi olen sellainen, kuin olen ja minkälaiset asiat tekee minusta juuri minut, alkaa koko juttu keriytyä auki, kun lähdetään mun isän isästä, mun tuffasta.


Tottakai kaikki tietää, että Sävikarin suku on ollut olemassa jo kauan ennen, kuin tuffasta tuli tuffa, mutta yhtälailla taulussa, joka esittää Sävikaria, on aivan varmasti tuffan kuva. Tuffa on sen kaiken ruumiillistuma, minkälaisia mielleyhtymiä me Sävikarit muissa herätetään.


Kun pysähtyy luomaan mieleensä kuvan miehestä, joka ei pelkää mitään, joka tekee, mitä tahtoo ja joka on kiistaton kuningas kaikelle, mitä ympärillään näkee - no, se on tuffa. Tuffa on luonnonvoima, jolle laki on pelkkä pikkulasten lelu ja muiden tunteet kiinnostavia, mutta arvottomia. Raakaa voimaa ei tarvitse alleviivata - jos tuffa ei herätä sussa kunnioituksen sekaista pelkoa ja saa isommankin miehen polvia korjaamaan asentoaan, on sen tyypin ymmärryksessä jotain vikaa.


Tuffa ei korota ääntään tai uhoa. Jos varoitus ei mene perille ilman sanoja, voi suoraan siirtyä olettamaan, jossa tuolit lentelee sikin sokin pitkin Teboilin kahvion loskaista laattalattiaa. Tuffa nousee äkisti seisomaan, tarttuu äijää rinnuksista ja nostaa sen henkeään haukkovan tyypin vasten seinää niin, että vain kenkien kärjet tanssii tapaillen lattiaa.


Kahviossa tulee ensin hiljaista… ja sitten muut asiakkaat poistuu hädissään paikalta, silmät tuijottaen ulko-ovea, jonka toivoisivat olevan aika paljon lähempänä.


Ja tämä tapahtui oikeasti - minä tiedän. Seurasin sitä nimittäin vierestä… ollessani viisivuotias.


Sinäkin päivänä se Teboil tyhjeni nopeammin, kuin Tokmanni silloin, kun ilmaiset ämpärit loppui kesken.

Kahviossa oltiin enää me - minä, mun isi, tuffa ja pari sen murisevaa kaveria sekä selvästi turpansa puolesta pelkäävä, rahaton satamarotta.


Tuffa ei lyönyt - ei sen tarvinnut.


Viesti upposi syvälle ilmankin.


Joo… silloin, kun mut pidätettiin ensimmäisen kerran, tiesi vanhempi konstaapeli pelkkää ajokorttia vilkaisemalla, kenestä mun täytyy olla peräisin. Tänä päivänä enää harva tunnistaa Sävikarin nimeä, mutta lain muisti on pitkä.

Tuffa on kaiverettu sen kylkeen.


Mulla ei siis ole mitään tarvetta pyrkiä selittelemään omia valintojani sillä, mitä on tapahtunut kauan ennen minun aikaani. Sillä ei ole mun polkuni kannalta juurikaan väliä, montako juoppoa meidän sukuun mahtuu, mutta on oman tulevaisuuden kannalta kuitenkin tärkeää myös tiedostaa se, mistä me kaikki tullaan.


Mä olen katsonut kasvaessani mallia miehestä, joka ei ymmärrä katumuksen päälle, tai myönnä tuntevansa häpeää… ja luultavasti nimenomaan se on tehnyt minusta niin haavoittuvan suhteessa kipuun. Mä olen nähnyt niin kovasti vaivaa tullakseni koskemattomaksi, että unohdin rajojen olevan rakkautta myös suhteessa itseen.


Mä siis unohdin, että ihminen, jota mikään ei satuta, ei myöskään ole kykenevä oppimaan tunteistaan.


Ja jää myös aina - lopulta - yksin.


Vähän ennen, kuin me mentiin Kimmon kanssa naimisiin, nousi esille kysymys nimestä. Mä itse olin ilmoittanut jo vuosia sitten, etten koskaan luopuisi Sävikarin nimestä, enkä varmasti pystyisi siihen vieläkään.

En halua.


Mutta miksi? Tässä on se kysymys, jota olen pyöritellyt viime aikoina tiuhaan. Miksi haluan niin kovasti pysyä itsenäni, kun kuitenkin tiedän ja tunnistan sen kivun pyörteen, jonka kurimuksessa me kaikki ollaan avuttomia toimimaan, kuten parhaaksi taidetaan.


Vaikka on totta, että meidän suku - meidän perhe - on rikki, se on se paikka, josta minä tulen. Esimerkin voima on todellinen sekä hyvässä, että pahassa, mutta siinä se valtavan iso syy tulikin.

Musta on valtavan hienoa olla Sävikari… mutta samalla mun tulevaisuus tähtää päivään, jona meidän nimi, minun nimeni, saa aikaan erilaisen kai'un, kuin vielä koskaan ennen.


Eikö olisikin hienoa, että jonain tulevista päivisitä meidän nimi yhdistettäisiin muuallekin, kuin ajamaan sekapäissään traktoria jäihin, uppoamaan? Että jonain päivänä Sävikarin nimen kuullessaan joku tuntisi toivoa, jonka viime vierailusta onkin jo tovi aikaa.

Minä haluan tehdä hyvää, ja minä haluan nimeni siihen muutokseen, joka ei ravistele ihmisiä pelolla ja väkivallan uhalla, vaan ainoastaan näyttää valoa huomiseen, joka ei olekaan enää toivotonta, muodotonta mustaa.


Joten… haluan tällä kaikella sanoa, että vaikka me tultaisiin mistä, on ohjat meidän omissa käsissä. Meidän veri on samaa, kuin niillä, jotka on meidät tänne tuoneet, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että tuomion sormi ulottuu meidän omaan huomiseen asti.


Siis uskokaa kun sanon, että meissä on kaikissa hädän hetkellä enemmän, tai vähemmän Sävikaria, eikä siinä ole mitään väärää, hävettävää, tai pelättävää. Kannustan kuitenkin jokaista miettimään, halutaanko me otsikoihin siksi, että nukahdettiin oikeustalolla, kun tuomiota luettiin, vai halutaanko me tehdä oma nimemme tunnetuksi siksi, että joku muu voi kantaa sitä ylpeänä harteillaan, kuin viittaa sitten, kun oma työ on tehty ja on aika kääntyä auttamaan seuraavaa.


Ylpeys on kuulemma synti… mutta kyllä mun itseni mielestä on puhdasta voimaa olla ylpeä itsestään, omista saavutuksistaan ja siitä, mitä on saanut tässä maailmassa aikaan olemalla juuri sellainen, kuin on… ja juuri niin älyttömän rohkea, että uskaltaa muuttaa maailmaa sanoilla ja teoilla, nyrkin ja aseella osoittelun sijaan.


Yksin olemme heikkoja, mutta yhdessä peikkoja, mun äiti silloin sanoi.


Voisi siis melkein todeta, että yksin olemme tuomittuja kulkemaan, mutta yhdessä me päästään maaliin.


Oltiin sitten sielultamme Sävikareja… tai vaikka Virtasia! <3