LUKU 93. ARMOTON TOTUUS
Tuntuu hullulta huomata, kuinka hämmentynyt ja hukassa sitä voikaan olla siinä hetkessä, kun kauan kaivattu polku äkkiä aukeneekin suoraan siinä edessä.
Vaikka onkin haaveillut siitä jo kauan, ja etsinytkin välillä, kuin janoon kuoleva vettä, on sitä yhtäkkiä ihan pihalla - miten tässä näin kävi?
Useat meistä on joutuneet taistelemaan joka leivänmurusta ihan liian kauan. Me ollaan jatkettu selviytymistä vielä silloinkin, kun voimat on jo ihan loppu… ja nyt edessä näkyykin kiitoksen hetki kovasta, tehdystä työstä.
Eikö tunnukin perin oudolta?
Olisi oikeasti mahdottoman ihanaa pysähtyä juhlimaan sitä hetkeä, kun kaikki työ on vihdoin kantanut hedelmää. Jostain kumman syystä en kuitenkaan usko, että olisin itse ainoa, jolle tulee vähän hätä - miten mä onnistun seuraavaksi tämän kaiken pilaamaan?
Me ollaan niin totuttu siihen, että asiat on huonosti, että on todella vaikea jaksaa uskoa, että se lottovoitto olisikin nyt todella pudonnut omaan syliin.
Miten se on mahdollista?
Pelko on sellainen kaveri, joka jättää huonosti rauhaan. Se on ollut meidän seurana niin pitkään, että siitä luopuminenkin käy työstä. Entä sitten se, että ollaan vanhastaan totuttu sabotoimaan itse itseämme, ellei joku muu tule tekemään sitä meidän puolesta? Sekin on hämmentävää, ja tekee tilanteesta aina sitäkin tukalamman.
Miksi on niin älyttömän vaikeaa osata nauttia siitä onnesta, joka me kuitenkin - ihan varmasti - ollaan ansaittu? Mikä saa meidät ajattelemaan, että kaikki hyvä kuitenkin jättää meidät ennemmin, tai myöhemmin. Kaikki jättää… ja me jäädään taas yksin pimeään.
Se on opittu malli, me tiedetään. Hylätyksi tulemisen pelko on meissä niin syvällä kaikkien meidän kokemusten jälkeen, että se saa meidät toimimaan tyhmästi. On helpompi ajatella, että päätin itse lopettaa, kuin että maailma lopetti kaiken meidän puolesta.
Nyt mun elämässä on kuitenkin tullut sellainen hetki, etten voi tosta noin vain päättää lakata yrittämästä, kun homma menee liian jännittäväksi. On löydettävä uusia keinoja onnistua ja jättää taakse ne tavat, jotka rikkoo minua ja rikkoo kaikkia mun lähellä.
Ne keinot ei palvele enää… eikä ne niin oo kai koskaan oikeesti tehneetkään. Mä olen vain takertunut menneeseen huomaamatta, että aika on ajanut sen ohi.
Vaikka käytön lopettaminen oli vaikeaa, käytön jatkaminen tuntui aina helpommalta. Silloin ei tarvinnut kantaa vastuuta tai miettiä muuta, kuin seuraavia vetoja. Lopettaminen sen sijaan oli todella, siis todella kovaa ja armotonta työtä. Mä kuitenkin onnistuin, vaikka en vieläkään ihan tarkkaan tiedä, mikä lopulta auttoi tarpeeksi.
Vaikka tilanne onkin nyt monessa mielessä eri, kuin silloin, huomaan olevani hyvin samankaltaisen kuilun reunalla. Toivon parasta ja pelkään pahinta, ja kielekkeen reuna on vain yhden lyhyen askeleen päässä. Mitä voin tehdä, onko vaihtoehtoja? Todellisuudessa ei.
On ymmärrettävä, mihin omat valinnat johtaa.
Jotta voi päästä eteenpäin, lakata pelkäämästä ja nauttia kyydistä <3