LUKU X. ÖVERIT, VAI VAJARIT

Kuinka moni meistä onkaan vetäessään tullut miettineeksi, et nää ei salee riitä. Että vaik mäntä osuu pohjaan ja aivoissa humisee salamanisku, sydän hakkaa ja kämmenet kirvelee kuin litsarin jäljiltä, koko kroppa kirkuu lisää.

Ruisku löytyi repun pohjalta ja klikin reunoille kovettunut valkoinen varjo spuulataan siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, kenen se on, tai mitä siinä on aikoinaan ollut.

Staasissa on kuivunutta verta. Sen lukko on oikeastaan jo niin löysä, että se aukeilee itsestään.

Mut sitten vaan lainataan kaverilta vyötä.

Helen pisti kämpästä sähköt poikki. Kaikki, mikä tarvii jääkaappia elääkseen, seisoo ikkunalaudalla avoimen ikkunan välissä, vaikka ulkona on 20 astetta pakkasta. Röökintuhkaa on joka puolella, vessan lavuaari on kahdessa osassa.

Uunin luukku on auki ja hella täysillä. Jatkoroikka kulkee postiluukun kautta rappukäytävän seinään, mut koska sulakkeet kärähti jo viime viikolla, ei virrat yllä joka paikkaan.

Uuni on tärkein. Muuten kuolee yöllä kylmään.

Sängyn pohjasäleet on katkenneet keskeltä. Patja on likainen, lakanoita ei kämpästä löydy. Sängyn alla vilisee luteita, tyyny on toisesta kulmasta auki niin, että kellertävät sisälmykset tursuaa ulos.

Matolla on käytettyjä neuloja - täällä ei parane kulkea ilman kenkiä.

Kämpässä asuvalla sällillä on iso musta koira. Se tyyppi vei sen kurdeilta, jotka pitää kioskia parin korttelin päässä ja raiskaa mimmejä juottamalla niille lakkaa.

Koiralla on pahoja eroahdistusoireita. Sitä ei voi jättää yksin minnekään, joten se lönkyttää isäntänsä pyörän vierellä pitkin katuja yötä päivää, kuin karvainen aave, jolla on poikkeuksellisen hellä katse.

Kun katselee ympärilleen, näkee ekana seiniä koristavat syvät kuopat. Tappelun jälkiä on myös vessan kaakeleissa, ja rappuun vievä ovi avataan saksia kääntämällä. Edellinen tyyppi, joka uhaksi meitä aseella, täräytti lukon irti lekalla.

Ikkunan takana aukenevaa pimeää puistoa on miltei mahdoton nähdä likaisten sormenjälkien ja noen läpi, mutta jos katsoo tarkkaan, näkee kyllä tien vieressä auton, josta on potkaistu takaoven pikkuikkuna sisään. Röökit oli loppu, ja autossa oli stereot.

Ei ole muuten enää.

Oveen koputetaan tuttu merkki, ja ekan säikähdyksen jälkeen kaikki rentoutuu. Mimmit jatkaa nuokkumista sohvalla, jonka takana on valtava nippu ilmaisjakelulehtiä.

Sisään kävelee mies, jonka kaikki tunnistaa. Tyyppi kulkee ympäri vuorokauden pitkin Kalliota, säätää mennessään lakkaa ja piriä ja kerää ympärilleen niitä mimmejä, joiden kasvu tyssäsi kaman takia jo alakouluun. Kaikki tietää, että Lidlin mainoslehtisen väliin on piilotettu monta kymmentä liuskaa kaseja. Kukaan ei kuitenkaan uskalla ritsata, koska niiden omistaja on yleisen tietämän mukaan tappanut jo yhden 15-vuotiaan, ja pakoilee siksi kyttiä. Tuomio on jo luettu, mutta äijä ei halua lähteä istumaan.

Kun ovi on kammettu auki ja tyyppi pääsee pimeään olkkariin, kaikki sähköistyy. Äijä tyhjentää taskunsa, koko reppunsa sisällön ja pienen taikapussin sohvapöydän päälle, ja jopa puolinukuksissa seinään nojannut, viimeksi viikko sitten suihkussa käynyt jäbä avaa silmänsä, jotka harittivat vielä äsken niin, kuin se olisi katsonut kieroon.

Kaikkien katseet kiinnittyy kamaan, jota on nyt erinäköisissä säilytysratkaisuissa pitkin pöytää. Siinä on pussia pussin päällä täynnä svimbaa ja kolaa. Pulloissa on kirkkaaksi keitettyä lakkaa… ja tällä kertaa kaupan on myös naksuja kaikissa sateenkaaren eri väreissä. Vihreitä sanotaan kilppareiksi, punaisia supermiehiksi. Sinisiin on painettu mustekalan kuva. Osa ostaa velaksi, osa kaivaa taskujaan.

Piikkejä vaihdetaan, niiden kokoja vertaillaan. Mäntiä katsotaan tarkkaan valon läpi - kukaan ei kuitenkaan niin hullu ole, että iskisi hihaan ruiskulla, josta hetki sitten otettiin lakkaa.

Sama toistuu niin kauan, kun on jotain, mitä vetää.

Lopulta tyyppi alkaa tehdä lähtöä, mutta siinä menee tunti. Se on itsekin niin sekaisin, että kenkiä yritetään pitkään väärinpäin jalkaan.

Mä päätän lähteä tyypin mukaan.

Pakkanen saa hengityksen nousemaan huuruina ilmaan, kun me tullaan rapusta ulos kadulle Hesarin ja Harjukadun kulmassa. Yö on pimeä, kadut lähes autiot. Piritorilta kuuluvat huudot tavoittaa meidät vain väreinä tuulessa… mutta Lepakkomiehen edustalla käyvä kuhina on paljon hilpeämpää, kuin meidän sekapäinen vaellus. Baarin edustalla ihmiset kiskoo röökiä viltteihin kääriytyneenä, pari humalaista ääntä huutelee mun perään.

Me yritetään sisään Kaikuun… mutta edes tutut poket ei väisty enää mun tieltä.

Mun otsassa komeilevassa leimassa ei ole enää entisaikojen säihkettä.

Nyt mä olen vain surullinen varjo siitä, joka ennen meni johon ohi pelkällä hymyllä.

Hämeentiellä me pysähdytään hetkeksi kaupan eteen ja katsotaan, kuinka vartija retuuttaa ulos yhtä meidän frendiä. Tyyppi ei ole moksiskaan saamastaan kohtelusta, mutta kondis on sellainen, että puhe tulee vuoroin suomeksi, vuoroin eestiksi.

Tää kaveri on karkotettu Suomesta jo kahdesti.

En odottanut näkeväni sitä enää.

Puhelin soi neljättä kertaa. Mä katson näyttöä, mutta päätän olla vastaamatta. Mutsin ei tarvi tietää mun kondiksesta mitään. Subu on loppu, eikä sitä saa näiltä tyypeiltä.

Fyrkat on myös vähissä.

Piritorilla taas. Täältä sitä saa, mutta keneltä tahansa ei kantsi kysyä. Mä kuitenkin kävelen ohi, mun määränpää on muualla. Se ainoa mimmi, jonka kanssa tulen toimeen, asuu Pääskylänrinteellä.

Kun mä kuljen suljetun Vinkin ohi, sen ikkunat näyttää tyhjiltä, kuin musta taivas. Ei oo kauaa siitä, kun C-diagnoosi varmistettiin siellä.

Ei muuta, kun nimi rekisteriin ja himaan pyörittelemään kuolemaa.

Ei omaa… vaan mahdollisesti jonkun toisen.

Kun porttikongin lukko surisee päästääkseen mut sisään, tulee sisäpihalla vastaan se mies, joka kai asuu mun frendin yläkerrassa. Se katsoo mua vain ohimennen, enkä mäkään rupea jutulle. Rööki asfalttiin ja rappuset ylös.

Yläkerrassa odottaa niin paksu savu, ettei se voi tulla muualta, kuin bongista. 18 neliön tulitikkuaski on täynnä jengiä. Täällä on subua.

Mä linnoittaudun kylppäriin staasin ja eväitteni kanssa ja katselen arpia siinä, missä muilla menee suonia. Jokainen viiva - jokainen pysähdyspaikka kartalla - on tutumpi, kuin mun faijan taskut. Kun reflat on hoidettu alta pois, mä kaivan valmiit connavedot povarista.

Liima jysähtää pistettynä paremmin. Se humisee päässä ja saa sydämen hakkaamaan, eikä oo epäilystäkään siitä, ettei tää tavara kuulu suoneen.

Vaan taitava kokkaa niin, ettei hidasteet putoa klikkiin. Viimekerralla meinasin kuolla omaan huolimattomuuteeni.

Verta tippuu kylppärin matolle.

Lopulta mä istun suihkun lattialle. Paita pois, samoin housut… vesi on kuumaa ja se vie ahdistuksen mukanaan.

Hetken aikaa mä en ole mä, hetkeksi hukkuu se ajatus, että mä olen tuhonnut sekä menneen itseni, että tulevan. Kyynelet putoilee veden mukana pitkin rintaa, märät hiukset tuntuu hunnulta kasvoilla.

Mitä, jos mä en huomenna enää herää.

Antakaa mun kuolla.