LUKU 94. KUUMEINEN MAAILMA
Kun akseli kuitenkin pysyy paikoillaan, mutta kaikki pyörii pysähtymättä sen ympärillä, on ihan sanomattakin selvää, että jalat välillä irtoaa maanpinnalta. Me toivotaan kovaa ja kaadutaan välillä vieläkin kovemmin… ja rapatessa roiskuu aina.
Meihin sattuu, kun elämä lyö ja haavat tulehtuu, kun ne jää hoitamatta. Joten mitä me voidaan tehdä, kun todellisuuden jatkuva liikehdintä tuntuu tekevän meidät sairaiksi?
"Eiliseen ei voi palata, tähän hetkeen ei voi jäädä, joten eteenpäin on vain mentävä", mun kuulee usein sanovan.
Ja tottahan se on.
Ollaan ennenkin täällä pohdittu pelastajan ja pelastettavan välistä eroa. Ainakin itse tunnustan toivoneeni usein, että joku vaan tulisi, ja nostaisi mut ylös surusta ja kivusta. Tulisi ja tekisi kaikesta vähän helpompaa, tai vähemmän raskasta.
Olen aina jotenkin ajatellut, että pelastajan rooli on paljon romanttisempi, kuin avun tarvitsijan - ja tietyssä mielessä se kai onkin niin. Kun me ollaan hukkumaisillamme ja tarvitaan apua kaikkein eniten, on siitä satumainen ihanuus tosi kaukana. Pelastaja sitten taas vain ojentaa kätensä ja kaikki kauheus sulaa pois - kuinka vaikeaa se muka voi olla?
Todellisuudessa ja saduissa on kuitenkin aika vähän suoraa yhteyttä toisiinsa. Toki kaikissa saduissa on aina jokin opetus, joka ohjaa meitä myös tosielämässä… mutta kaikki ne vaikeudet, joiden läpi me arjessamme kuljetaan, on kaavittu pois sadun kulusta ja korvattu helpommin käsiteltävissä olevilla pahiksilla, kuten noidilla ja ilkeillä velhoilla.
Tässä maailmassa - jossa taika on pelkkää kuvitelmaa ja prinssejä on aina vain harvemmassa - me joudutaan itse varustautumaan miekoin ja kilvin ja käymään taisteluun. Sitä kuulee usein sanottavan, että sota voidaan voittaa, vaikka pienempiä kahinoita oltaisiinkin hävitty pitkin matkaa. Ja sekin on totta.
Mutta totta on myös se, että jokainen taistelussa menetetty linnake heikentää meitä.
Eli mitä sitten, kun meillä on se tunne. Se sellainen, joka sanoo, että lopullinen yhteentörmäys on tulossa, mutta me ollaan jo uupuneita ja parhaat ritarit on joko karanneet tai löytyy kuolleina pellon reunasta.
Mitä me tehdään sitten, kun ei enää ole oletettavaa, että joku - kuka tahansa - tulee ja pelastaa meidät edessä siintävältä, mahdolliselta tuholta.
No, mä kerron.
Me käydään aseisiin niin kauan, että pelastetaan itse itsemme.
Se on ihan totta, että kaikkia sotia ei vain yksinkertaisesti voi voittaa - jotkut elämän tosiasiat vaan on meitä vastaan. Mutta mä en nyt tarkoita yhtäkään niistä asiosta, joihin meillä vielä on päätäntävaltaa.
Huumeet on yksi niistä asioista. Vaikka meistä kuinka tuntuisi, että aikaa on kulunut liikaa, tai asioita on menetetty liian paljon, me ollaan kuitenkin itse lopareissa se ainoa ihminen, joka meidät voi pelastaa.
"Se on surullinen totuus, ettei ketään voi pakottaa haluamaan elämää ilman kamaa", mun myöskin kuulee usein sanovan.
"Me voidaan ainoastaan olla ottamassa vastaan sitten, kun tyyppi toteaa, että nyt alkaa riittää".
Joten: luovuttaminen on sitä sellaista hommaa, josta ei voi syyttää ketään muuta. Se on nimittäin ainoa pomminvarma tapa epäonnistua täysin. Meidän täytyy siis olla valmiina toteamaan, että pelastaja ja pelastettava ovat tässä kohtaa yksi ja sama henkilö.
Meidän ainoa keino selvitä, on selviytyä elämämme vaikeimmasta päätöksestä itse.
Toivon kuitenkin, että pystyn tarjoamaan myös pienen pilkahduksen helpotusta: kun päätös on tehty, on kaikkeen muuhun tarjolla apua, tukea ja ymmärrystä.
Yksin ei tarvitse muuta, kuin tietää, mitä tahtoo.
"Anna minulle läsnäolosi voima, kunnioituksesi lämpö
ja luottamuksesi vakaus - minä annan sinulle maailmani".
~ Metta Sävikari-Saarinen ~