TML 7. PIMEYDESTÄ VALOON
Mulla oli siihen aikaan vielä normaaleja harrastuksia ja kavereita, mut mun mielestä ne jotka veti huumeita ja biletti, oli paljon siistimpiä tyyppejä, joten aloin hengata niiden kanssa vetäen kamaa ja tuntien vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pääsin läpi yläasteen ja ammattikoulun, mutta siinä vaiheessa kaman vetäminen alkoi olla jo lähes päivittäistä, ja silloin tuli myös ero mun ensi rakkaudesta, joka oli mulle tosi rankka kokemus.
Mä masennuin ja lopetin haaveilemasta minkäänlaisesta tulevaisuudesta, ja pian kaman vetäminen lähti käsistä pahemmin kuin ikinä aiemmin. Aloin piikittää amfetamiinia, subutexia ja rauhoittavia, eikä mun lähipiiriin enää kuulunut muita, kuin käyttäjiä ja rikollisia. Mä vedin ja valvoin aina niin kauan, että psykoosi hiipi ja otti vallan.
Useasti juoksin sukat jalassa ulkona milloin missäkin olemattomia jahtaajia pakoon, ja kuulin pään sisällä, kun ihmiset haukkuu mua, vaikka olin yksin, ja aina se päätyi siihen, että mut vietiin ambulanssilla lepositeissä pakkohoitoon suljetulle psykiatriselle osastolle. Niihin aikoihin mulla oli myös useita veren myrkytyksiä likaisilla neuloilla piikittämisestä ja jouduin sairaalaan, mutta sekään ei ikinä saanut edes harkitsemaan lopettamista.
Vuosia kului ja en saanut enää kaman vedosta minkäänlaista mielihyvää, vaan ainoastaan juuri ja juuri siedettävän olon, ja kavereita sekä tuttuja kuoli vuosi vuodelta enemmän, ja pahimmillaan joka kuukausi lähti yksi. Mä olin koditon, tosi masentunut, enkä nähnyt itselläni minkäänlaista tulevaisuutta, enkä myöskään pystynyt vaikuttamaan mihinkään, koska kaikki valinnat saneli vetohalu ja toivoin, että kunpa kuolisin pois.
Mulla oli useita katko- ja laitoshoitojaksoja takana, joiden jälkeen palasin aina takasin radalle. 14.10.2021 lähdin jälleen Auroran katkolle ilman mitään suurempia odotuksia, ja sieltä pääsin laitos kuntoutukseen Ridasjärvelle, jossa olin reilu 2kk. Siellä ollessa mä aloinkin ajatella, että en halua enää palata radalle, vaan haluan oikeesti yrittää. Mun vaihtoehtona oli, että joko mä palaan kaverien nurkkiin vetämään ja kärsimään, tai otan vastaan päihteettömän asuntolapaikan.
Mä muutin Itäpakilaan Ollinpirtti nimiseen päihteettömään asumisyksikköön, jossa asuessani aloitin jälkipolku avokuntoutuksen, jonka aikana aloin todella uskoa, että mä voin onnistua tässä. Sain sieltä ensimmäisiä raittiita kavereita ja innostuin kuntosalilla treenaamisesta, sekä tunsin ekaa kertaa moneen vuoteen ilon pilkahduksia ja aloin taas unelmoida.
Jatkoin jälkipolun jälkeen Suunta-kurssille, jonka jälkeen päätin lähteä vertaiseksi eli vertsiksi Ridikselle, jossa ollessa mä sain hyvää palautetta vanhoilta käyttäjätutuilta, jotka tuli sinne hoitoon näkien mut hyvä vointisena ja totesi, että jos säkin pystyt toipumaan, niin ehkä myös mulla on siihen mahdollisuus.
Ne kokemukset vakuutti mut siitä, että haluan alkaa auttaa ja toimimaan esimerkkinä siitä, että muutos on mahdollinen. Nyt mä opiskelen kokemusasiantuntijaksi Laurea- Ammattikorkeakoulussa ja olen onnellinen, että mulla on harrastus ja aitoja ystäviä. Pitää myös mainita, että mun rakas äiti on tukenut mua ihan koko tän synkän matkan ajan, eikä ikinä lakannut uskomasta muhun, vaikka oli kuinka synkkää ja epätoivoista.
Mä haluan sanoa kaikille jotka vielä käyttää kamaa ja voi huonosti, että muutos on mahdollinen, ja hyvä elämä on mahdollista ihan jokaiselle, joka uskaltaa pyytää ja ottaa apua vastaan.
- Aajii -