TML 5. MIKÄÄN EI OO NIIN VARMA, KUIN EPÄVARMA

20.12.2021

..ja sitä mä olen.

Kaikki on varmasti kuullut tuon kliseisen sanonnan, mutta mun elämässä tää on alati läsnä.

Olen aina ollut semisti introvertti luonne, mikä ei itsessään ole paha asia. Pohdiskelen asioita paljon pääni sisällä, mutta sit ku pitäisi jakaa niitä mietteitäni ulospäin, lyö ne lukot päälle. "Varmaan, ehkä tai luultavasti": näin alkaa aivan liian usein lause, joka tulee mun suusta. Miksi en voi edes puhuessani olla varma, vaikka tiedän asian olevan faktaa? Tämä on vaivannut jo pitkään (miltei aina) ja vihaan itsessäni tätä piirrettä! Välttelen konfliktitilanteita kuin vegaani pekonia, ja nimenomaan tästä syystä jää monesti mielipiteeni sanomatta. Joku fiksu sanoi joskus: Don't argue with stupid people mutta pitäis sitä kuitenkin olla munaa puhua silloin, kun on jotain sanottavaa.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka osaa toimia tilanteessa salaman nopeasti, ja osaa sanoa sanottavansa ilman empimisiä. Miksi mä en oo sellanen? Miksi mä jään epäröimään?

"Olisipa olemassa sellainen maaginen itsevarmuuspilleri", mä mietin monesti. Mutta onhan se: päihteet. "Ne auttaa", sanoo mun pään sisäinen ääni, ja onhan siinä osa totuutta! Sixpäkki bissee ja pikku linkut, ni johan rupee juttuu tulee!

Ei ehkä tietenkään sitä kaikkein terävintä, mutta keskustelu toimii mutkattomammin. Suurin syy kaikkeen päihteiden kanssa sekoiluun löytyy tästä: mä tavallaan saan itsestäni irti paljon enemmän päihtyneenä.

Mutta entä se kolikon kääntöpuoli, se vasta karu onkin! Huhhuh, ne morkkikset, mitä sit darrassa/laskuissa sitten podetaan. Fläsäreitä toistensa perään siitä, kun se toinen minä veti taas kerran pitkään päätyyn... Oon taas jauhanut ties kelle ja ties mitä paskaa, ja ihan koko yön. Oonkohan mä taas puhunu ohi suun asioita, mitä ei ois pitäny? Tätäkö mä haluan?

Se kultainen keskitie, mistä sen löytää ja miten? Olen näitä ongelmia pyöritellyt päässäni miljoonat kerrat, ja jopa osaan löytänyt vastauksia... mutta en kuitenkaan selvää ratkaisua.

Turpaan on tullut henkisesti ja vähän myös fyysisesti, ja ne hetket on jättäneet arvet, joita kai traumoiksikin kutsutaan. Aikaa on kulunut ja asioita on käsitelty, niin yksin omassa päässä kuin ammattilaisenkin kanssa, mutta se epävarmuus on aina läsnä! Se nostaa päätään yleensä silloin, kun jostain haaveilen tai suunnittelen tulevaisuutta. En uskalla toivoa sitä parasta, vaan aina, kun hyvää tapahtuu, sykkii takaraivossa se ajatus, että mitenköhän mä tän vielä ryssin.

Oikeestihan mulla menee kuitenkin paremmin kuin aikoihin! Toteutan asioita, mitä olen pitkään halunnut. Olen paljon enemmän se, joka haluaisin olla, mutta silti kaukana päämäärästä. Ja mikähän se päämäärä sitten on? Tätä en täysin tiedä vielä itsekkään, mutta ainakin se kuuluisa self control ois opittava.

Mä edelleen juoksen hedonististen nautintojen perässä kusettaen itseäni matkalla, joka muka on viemässä kohti sitä sateenkaaren päätä. Ja mikä tähän avuksi? Joku varmasti sanoisi, että meditaatio ja mindfulness olisi avain onneen, ja varmasti ovatkin hyviä apuvälineitä, mutta ei se mun itsetuntoa nosta, varsinkaan niinä hetkinä, kun lukot lyö päälle: niinä hetkinä kun hyvä ystävä kertoo jotain tärkeää, mut mun päässä pyöriikin vaan ajatus: nyt pitäis sanoo jotain... Mut saan sanottua vaan jotain ihan ympäripyöreetä. Tämä syö miestä!

Peilikuvan kanssa mä oon iha fine, siitä ei oo kiinni. Ja jos joku ei digaa mun lookista ni se on hänen mielipide.

Enemmän mua häiritsee itsessäni eleet, toimintatavat ja se, miten reagoin asioihin. Mulla on monesti tunne, että teen käytökselläni itsestäni totaalisen pellen.

Pelkään olevani tylsä, ja että en herätä mitään mielenkiintoa, vaikka kuitenkin tiedän, ettei tämä ei ole täysin totta. Vierelläni on kuitenkin iso joukko ihmisiä, jotka viihtyy mun seurassa... eikä kaikkia tietenkään tarvitse miellyttää (enkä sitä haluakaan).

Siihen olen todella tyytyväinen, että en enää kulje egon johdattelemana, enkä vedä mitään roolia silloin, kun olen tutustumassa uusiin ihmisiin: osaan siis olla oma itseni, mutta kun tuntuu siltä, että se ei riitä mulle itselleni.

Siihen nähden, millainen luuseri mä ollu, niin paljon on menty eteenpäin. Mutta on sitä vielä paljon opittavaa, niin omasta itsestäni kuin myös ympäröivästä maailmasta: siitä kuka mä oon, ja kuka mä tosissani haluan olla. Toivoa on, siitä mä oon varma, ja takapakkia mä en oo enää ottamassa!

~ Polarabear ~