TML 2. PÄIVÄNI ALKOHOLISTINA

Silleen hyvään aikaan sattui Metta pyytään mua kirjoittaan jotain, kun mulla oli reilu 2 kk sit taas kunnon romahdus. Mietin aluks, että mitä mulla on annettavaa, kun ei mulla oo vielä motivaatio kohdalla lopettaa päihteitä. Mut mä oon siinä vaiheessa, että löysin motivaation ottaa mun elämän takasin niiltä. Ei se ollu ongelma, että mies vetää viinaa, mutta kun viina vetää miestä.

Mä oon aina ollut päihteisiin menevä luonne. Viina (ja blosse nykyää) ennen kaikkea, mut sitä on otettu, mitä on saatu. Rajan oon vetäny suonensisäsiin, ja vaimo & paras kaveri mun rajan lakkaan ja opiaatteihin. Mun luonteella kun kummastakaan ei enää noustais... Tai ainakaan sitä riskiä ei oo varaa ottaa. Joskus heittetty läppää broidin kanssa, että kun joku tarjoaa nii on aivan sama sanooko pää ei, mut suussa se kääntyy aina "Joo"ks.

Iso tekijä toki on mun bipolaari II, joka tekee sen, että saan hypomanian juomisesta ja juon koska on hypomania. Ja ton kombon takia multa puuttuu vuosia elämästä. Kyl mä tiedän eläneeni ne, mut lähinnä kaikki on vaan yhtä suurta tyhjää. Tekoja ilman syitä. Asioita joita tapahtui, mutten tiedä miks. Ja kun mulla oli hyvä flow, niin se oli oikeutus olla kusipää muita kohtaan.

Oikeestaan ekaa kertaa asiat alko korjaantuun pari vuotta sitten, kun alotettiin lamotrigiini. Sitä ennen sitä 2-suuntaselle tyypillistä lääkejumppaa oli käyty kai joku 10 vuotta. Mut ei mulla oikein ollut motivaatiotakaan. Saati sit minkäänlaista uskoa hoitoonkaan. Mä olin vaan epämotivoivas työs (josta join sen takia itteni ulos) ja alkoholisoiduin, ku ei oikein ollu muutakaan sisältöä. Emmä oikein tienny mitä mä elämältä halusin, enkä ollut valmis ottaan vastuuta itse muutoksestakaan.

Syljeskelin kattoon aikani, kunnes lähdin lukeen lähihoitajaks. Mun elämä on näitä paradigmoja täynnä. Duunissa auttamassa ihmisiä, mut itseään ei osaa auttaa. Ja elää niin kahta eri elämää. Ja tuskin olisin tässä kirjottamassa tätä, jos ei vaimo olis toistakytä vuotta ollu siinä. Aina sekään ei oo mikään itsestäänselvyys ollu. Asuttiin vuosi erillään, ku mua kiinnosti juoda itseään pohjalle, kun ei muuten sattunut tarpeeks.

Ja se pohja on yks vitun Shangri-La. Kaikki siitä puhuu ja vaikka sitä miten tavottelee, niin aina voi päästä alemmas, niin kauan ku vaan henki pihisee. Vuoden jälkeen oli 20k€ ulosotos ja lopen kyllästyny vaimo. Ja kummankin kanssa asenne, että hoidan noi sit joskus. Eikä mulla oo mitään hajua mitä tapahtu.

Tai siis mun ja broidin vuokrasopimus loppu ja palattiin vaimon kaa takas asuun yhteen. Kai mä vaan taas kerran kyllästyin paskassa rypemiseen ja lupasin skarpata vähän. Mä olin pistäny koulun tauolle ja katkassu terapiasuhteet turhina.

Ei kai mulla ollut tossa kohtaa mahdollisuutta enää ku alkaa konttaamaan elämää

pätkä kerralla eteenpäin, tai löytää itseni kadulta. Eikä se konttaaminen mitenkään nopeeta ollu. Kouluun pääsin takas 1,5 vuotta myöhemmin. Enkä mä muista mitä mä tein sen ajan. Tapoin kai aikaa.

Mut tosta on nyt reilu kaks vuotta aikaa. Lähärinä oon ollu 1,5 vuotta duunis ja paperit kohta vuoden kouras. Enkä mä vieläkään oo ihan unelmaduunis, mutta suunta on vahvasti oikea. Ja toi 20k€ on sulanu kahteen.

Mut tuo aiempi romahdus:

Eka vaihtoehto oli juoda sen aikaa, että tuska hiljenee hetkeks. Joten mä vittuunnuin, join ja itkin (ja sit sama, mut eri järjestykses). Mut sit mä ruuvasin korkin siltä erää kiinni. Sain pääni johonkin pisteeseen ja asioiden kanssa tietyn rauhan. Tajusin, että mä oon niin lopen kyllästynyt omaan paskaan olooni, jota vaan itse ruokin.

Mun työkalupakki on vuosien varrella kutistunut melko pieneks. Juon ku on hyvä olo, juon ku vituttaa, juon ku jotain pitää saada aikaseks, juon kun on tylsää... Elämä oli vaan sitä, että joko sitä oli kännissä, krapulassa tai jossain välitilassa niiden välillä. Heti ku oli vähän parempi kausi, niin sen ite sabotoi. Ja tää oli se havainto mulle, että tarvin apua.

Sen päivän jälkeen en oo kessua polttanu, 15 vuotta siinäki meni. Ekaan kuukauteen en koskenu muihinkaan päihteisiin. Ei ollu varaa, tiesin että tupakointi lähtis saman tien käsistä. Sen jälkeen alkuun mulla oli dokaamista varten sähkörööki, mut sit ku seki meni kolme viikkoa sitten rikki, niin ei ollu syytä hankkia uutta.

Mut mun oli lopetettava seinään. Sen verran monesti mäkin oon lopettanu ja huomannu olevani koukussa nikotiinipurkkaan tai sähköröökiin, ainakin siihen asti että ensimmäisen juomisen kohdalla retkahtaa.

[Lupasin itselleni, etten kaljaa juodessa tätä kirjoittais. Valehtelin, niinku alkoholistit aina.]

Mut tajuan nyt miks kirjoitan tätä tekstiä. Ei oo päihteestä kiinni. Metan blogissa puhutaan ihmisistä ongelmien takana, eikä pelkästään ongelmista ihmisten takana."Mä lopetan" on helppo sanoa. Mut se, että sanot itelles päivä kerrallaan "ei tänäänkään, en antais sitä itselleni anteeks." on se juttu. Ja jokainen vetää rajansa mihin vetää.

[-]

Nykyään osaan sanoa jo kavereille, joiden kanssa istun, että ei saa antaa kessua, vaikka pyytäisin. Enkä oo kyl pyytänytkään, eikä ne kyl antaiskaan. Eikä mua haittaa niiden polttaminen, ei se niiden päätös ollu lopettaa. Enkä mä tiedä, tuskin musta absolutistia tulee ikinä. Sen verran paljon paskaa oon iteltänikin kuullut, etten lupaa edes kohtuukäyttäjyyttä. Mut tupakoitsijaa musta ei enää tuu.

~Murmeli~