LUKU X. KUN JOULUSTA PUUTTUU TAIKA - VAI PUUTTUUKO SITTENKÄÄN?
Kun mä olin lapsi, mä aloin odottamaan joulua jo hyvissä ajoin syyskuun lopulla, iltojen pimentyessä tunnelmallisesti ja puiden pudottaessa lehdet talven tieltä. Joulu oli se juttu, joka kruunasi mun koko kuluneen vuoden, eikä mikään ollut niin siistiä, kun se kipristelevä jännitys vatsanpohjassa ennen, kun kuusenalus täyttyi lahjoista ja kinkun tuoksu täytti koko meidän kämpän.
Joulu oli yhdessäolon aikaa ja täytti meidän kodin naurulla ja hyvällä mielellä siitäkin huolimatta, ettei sitä muina päivinä ollutkaan mun mielestä tarpeeksi.
Sitten ongelmat kuitenkin huuhtoi yli mun teinivuosien samalla, kun mä aloin huomaamaan niitä epäkohtia, joille olin aiemmin ollut viattoman sokea. Suurin osa aikuisista olikin jouluna humalassa kuin äimälän pässit, ja kun me junnut käperryttiin täkkien alle nukkumaan, saattoi riitelyn äänet kuulla suljettujen ovien läpi huolimatta siitä, ettei sitä aina ihan ymmärtänytkään, mitä riita milloinkin koski.
Siihen mennessä, kun mä tavoitin itse täysi-ikäisyyden, oli joulu mun osalta jo muuttunut lähinnä välttämättömäksi pahaksi: joulu toisensa jälkeen oli täynnä ikävää, pahaa mieltä, surua ja välillä jopa suunnitelmia itsemurhasta, joka pyyhkisi pois mun tuskan ja tunteen yksinäisyydestä. Joulun tullen kaikki menetys tuntui liian painavalta kantaa, enkä mä pystynyt näkemään itseäni osana muuta juhlivaa kansaa... Joulu toi mun mieleen kaiken sen, mitä mä en ollut ja mihin mä en kelvannut, joten vuosi toisensa jälkeen mä karkasin heti ruoan jälkeen takaisin mun pimeään, autiutta kaikuvaan kotiini... sinne, missä kukaan ei näkisi mun itkevän.
Mutta... eteenpäin, sanoi mummo(kin) lumessa, ja tässä kohtaa tarkoitan sillä sitä, ettei kukaan tai mikään saisi estää meitä nauttimasta siitä, mikä itselle tuntuu tärkeältä.
Oli joulu sitten kerran vuodessa tai vuoden jokaisena päivänä, voi jokainen meistä tehdä siitä itselleen muistorikkaan (tai ainakin siedettävän) päivän niiden kaikkien muiden joukossa.
Joulun tulisi olla yhdessäolon kulta-aikaa, mutta se voi myös olla se yksi päivä vuodessa, jolloin me muistetaan muiden lisäksi myös itseämme... sitä tyyppiä, jonka ansiosta me ollaan selvitty tähänkin päivään ja hetkeen: me ollaan itse tehty se kovin työ, ja ansaitaan siksi vähän lämpöä ja kuulumista huolimatta siitä, merkitseekö jouluvalot ja ruoat meille muuten mitään sen kummempaa.
Joten: hyvää joulua ihan jokaiselle. Olkaa lempeitä itsellenne ja muistakaa se oma arvo ja työ, jota ollaan kaikki tehty päästäksemme lähemmäs itseämme (ja muita). Huominen tulee taas pian, ja sitten on aika jatkaa eteenpäin: kohti seuraavaa vuotta ja seuraavaa joulua, joka voi olla monella tapaa eri, kuin ne muistot, jotka välillä painaa meitä maahan.
Ootte tärkeitä kaikki ❤