LUKU X. KAUNIITA UNIA

Varoituksen sana ennen, kuin aloitetaan: tämä luku on X siksi, että joillekin tämän lukeminen saattaa aiheuttaa ahdistuneen olon. 

Etene siis sinäkin tästä omalla vastuulla - ja jos tulee tarve, niin minut saa kiinni yhteystiedot-välilehden kautta.

Ja sitten mennään.

Voin kuulkaa kertoa niille, jotka eivät sitä vielä tiedä, että herääminen kovalla vaivalla kesken painajaisen tuntuu aikalailla samalta kuin se, että olisit syvällä tummassa vedessä tavoitellen pintaa, jonka tiedät olevan liian kaukana.

Sä räpiköit jaloilla ja käsillä kaikin voimin, sillä happi on loppumassa.

Vesi painaa sua alas ja tahdonvoima ylös, kunnes lopulta - jonkun ihmeen kaupalla - sun kasvot osuu veden pintaan ja vedät väsyneet keuhkot niin täyteen ilmaa, että ne on haljeta.

Sun rintakehässä tuntuu siltä, kuin se olisi tulessa… mutta joka tapauksessa sä selvisit hengissä: uhka on nyt ohi, mutta voi perkele, kun se tuntui todelta.

~

Mä oon varmasti ennenkin tuonut esiin mun omaa taipumusta painajaisiin...

ja sen ydin kiteytyy mun mielestä aika hienosti kommenttiin, joka on yksi mun lemppari-ilmaisuista, vaikkakin aihe on nyt vähän eri. Valmiina? Tässä se tulee:

"suomen kieli on valtavan rikas ja vivahteikas kieli. Jo pelkästään voimasanoissa mahdollisuuksia on loputon määrä, ja ainoa rajoittava tekijä on kiroilijan oma mielikuvitus ja toisaalta ne speksit, jossa aikoo kirota ja manata. Ja siksi minäkin kiroilenniin paljon ja mielelläni: rakkaudesta lajiin".

Eli: vaikka mä en todellakaan kaipaa enää yhtäkään painajaista elämääni, niin homma taitaa olla niin, että mä oon vähän, niinkuin kiroilun kultamitalisti… tai toisin sanoen painajaisunien raskaansarjan mestari.

Mä olen nähnyt niitä säännöllisesti ihan ipanasta asti, mutta mitä vanhemmaksi mä olen tullut, sitä rajummaksi ja henkilökohtaisemmiksi aiheet, teemat ja tunteet on kehittyneet… ja sitä voisi todella verrata julmaan ja jatkuvaan henkiseen väkivaltaan.

Joo. Yleensä mä en kovin mielelläni jaa mun painajaisia kenellekään - siinä on ihan riittävästi, että katselen niitä nukkuessani ihan joka yö - mutta tän yhden unen mä haluaisin teille kertoa.

Kun mä nukahdin taas sinäkin iltana ja avasin silmäni unessa, mä olin tutussa maisemassa sellaisessa hotellissa, josta olen uneksinut nyt jo monta viikkoa.

Siivoja on menossa mun huoneen ovesta sisään, ja mä säikähdän: mä tiedän, että sängyn päällä on käytetty piikki, jota kukaan ei saa päästä näkemään.

Siivoja huomaa mut ja kysyy, että voisinko avata oven, koska hän on unohtanut omansa henkiökunnan tiloihin… ja siinä samassa mä kuulen mun isoäidin äänen mun selän takaa.

Tässä kohtaa mun uni yleensä haarautuu jompaan kumpaan suuntaan. Vaihtoehto ykkösessä mun kaikki rakkaimmat valuu yksitellen paikalle, jolloin vain se yksi suljettu ovi seisoo käytetyn piikin ja mun lopullisen tuhon välissä.

Vaihtoehto kakkonen menee niin, että tausta ympärillä vaihtuu äkisti mun työpaikan käytäväksi, jossa niin ikään on maailmanloppu lähellä: sielläkin ihmisiä kerääntyy ympärille ja vaatien, että mä nostan hihani ja lahkeeni.

Nyt on aika tarkistaa, että mun pistojäljet todella on jo kauan sitten arpeutuneet ja haalistuneet.

Yep, onpa kauhean kivaa… mutta te osaattekin varmasti jo arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mä kerron heille, ettei mun lahkeissa tai hihoissa ole mitään salattavaa tai nähtävää.

Inttäminen kuitenkin jatkuu ja mä ymmärrän, että ainoa tie ulos siitä hornankattilasta on nostaa ne saatanan hihat ja perkeleen lahkeet, jotta koko paikalla oleva, pahansuopa, kateellinen ja mun epäonnistumista toivova lauma pääsee yksissä tuumin ihmettelemään mun vuosia sitten umpeutuneita pistojälkiä…

… ja niin mä nostan hihani.

Heti, kun mä nostan hihaa molemmista käsistä näyttääkseni, mitä alta löytyy, näkyy koko ajan vain selvemmin ne ilmiselvästi tuoreet neulanjäljet, joita kiipeilee kuin pieninä punaisina muurahaisina pitkin mun ihoa, kaikkien nähtävissä olevien suonien päällä…

ja niin mun koko maailma romahtaa palasiksi nopeammin, kuin edes silmä ehtii räpyttää.

~

Niin siinä sitten ollaan epäonnistuneita ja lohduttomia: mä olen hetkessä osoittautunut täysin turhaksi ja niin hyödyttömäksi valehtelijaksi, ettei kukaan tule enää koskaan katsomaan mua päin.

Sekunnin murto-osassa mä tajuan olevani tuhon oma… ja siinä samassa se tunnelin päässä siintänyt valo sammuu iäksi ja katoaa kokonaan näkyvistä.

Mun tulevaisuus on huuhtoutunut tuntemattomalle rantahiekalle yhtä surkean näköisenä, kuin nälkään kuollut valaanraato… ja kaikki pysyttelevät kaukana, koska tietävät, että valailla on taipumusta räjähtää.

~

Sitten tulee toki (ja onneksi) sekin hetki, kun herään, mutta koska mikään tässä maailmassa ei ole ilmaista, on siitä maksettava hinta kohtuuttoman kova.

Se, että saa väkisin itsensä hereille on taito, jota olen ollut pakotettu opettelemaan koko ikäni.

Mä en osaa kuvata sitä tunnetta mitenkään muuten, kuin että se on rinnastettavissa todelliseen, fyysiseen kipuun: se ei ole mikään pikkujuttu.

Kokeillaanko? No, okei. Yritä sä siellä päässä kuvitella, että juokset maratonia koko yön ilman hetkenkään taukoa. Sitten sä havahdut aivan yhtäkkiä - ihan kesken askeleen - siihen, että koko maailma sun ympärillä on tulessa.

Kun kauhu tyhjentää ilmat sun keuhkoista, vaihtaa painovoima paikkaa varoittamatta siten, että ympäröivä paine puristaa sua joka saatanan suunnasta samaan aikaan, kun susta tuntuu, ettet enää kestä sekuntiakaan…

ja sitten se tapahtuu.

Sut repäistään täysin odottamatta maan pinnalta läpi mustan aukon, jonka toisella puolella salamoi ja vilkkuu värejä, joilla ei ole edes nimeä.

Sekunnin murto-osan siinä ehtii miettiä, että mitä vittua nyt…

…ja niin sun silmät aukeaa tähän todellisuuteen, keuhkot happea haukkoen ja tuntien edelleen sen unen kuristavan paniikin maun sun suussa.

Hätä ja pelko aaltoilee sun ympärillä, ilman selkeää alkua tai loppua. Sä tiedät, että oot sen pienen hetken aikaa turvassa… mutta vahinko on jo päässyt tapahtumaan.

Sama uni pyörähtää käyntiin heti, kun sä suljet silmäsi ja nukahdat uudestaan.

Ainakin mulla se unimaailma on pelottava paikka: mä olen täysin yksin pelkojani vastaan, eikä kukaan kuule, vaikka huudan.

Unessa mä putoan usein korkealta täydelliseen pimeyteen, tai istun lentokoneessa ja tiedän, että täältä tullaan ihan kohta alas niin, ettei mitään ole enää tehtävissä.

Ja kuten yllä luettiin, myös päihteet ja se mun "tarunhohtoinen" menneisyys näyttelee erittäin konkreettista osaa mun alitajunnassa, ja se on se paikka, jossa me yöt seikkaillaan, ratkoen niitä pulmia, joita me hereillä kohdataan.

Unimaailma ei siis ole jotain, jonka voi päättää kääntää pois päältä tai tukkia lääkkeillä hiljaiseksi, enkä mäkään osaa vastata siihen ikiaikaiseen kysymykseen, että miksi toiset näkee unia hulluuteen asti, ja toiset nukkuu yönsä liikauttamatta evääkään unensa aikana.

Sen mä voin kuitenkin empimättä todeta, että vaihtaisin mieluusti jonkun kanssa paikkaa muutamaksi kuukaudeksi, jotta saisin reilun annoksen virtaa olla taas luova ja täysillä mukana kaikessa, mitä elämä mun eteen heittää.

Siis: isoin kysymys onkin nyt varmaan mun kohdalla se, että miksi mun alitajunta on yöstä toiseen niin paniikissa, että julistaa hätätilaa kaikilla katoilla ja kukkuloilla? Miksi mun alitajunta ei huomaa, että viemällä mun päivistä näin paljon virtaa yöllä, se tuleekin vain itse pitäneeksi huolen siitä, että ne mun unet epäonnistumisesta tulee todella tapahtumaan… Jos en saa nukuttua.

Toisaalta koen välillä tottuneeni tähän jo, mutta mun mielestä juttu on se, ettei pitäisi. Hyvät yöunet kuuluu jokaiselle… joten kysynkin siis sinulta: mikä on se juttu, joka saa sut valvomaan?