LUKU X. JÄÄKYLMÄ SYLI

Nyt, kun paljon asioita kaatuu niskaan joka puolella, mä toivoisin, että voisin kääntyä perheeni puoleen ja saada sieltä tukea. Mä haluaisin sellaisen suhteen, joka perustuu muuhunkin, kuin vastuun välttelyyn, ja versoaisi hyvää sinne, missä nyt on vain mustaa ja hedelmätöntä, palanutta maata.

Mä en lähde siihen, että kirjoittaisin tähän pitkän litanian siitä, kuinka kukaan ei ole täydellinen. Mä en halua enää puolustella sitä jääkylmää syliä, joka on kuitenkin ainoa, mitä mulla on. Huomaatte varmasti, että joku raja on nyt ylitetty. Huomaatte, että muhun sattuu ja tuntuu pahalta.

Mä aina puhun täällä siitä, ettei pidä jäädä maahan potkittavaksi. Yleensä mä tarkoitan sillä tietysti sitä, että on noustava ja yritettävä uudestaan, mutta tällä kertaa heitän sekaan ihan uudenlaisen ajatuksen. Minä en jää maahan makaamaan, koska niin tekemällä hyväksyn sen, että toinen jatkaa satuttamista. Jäämällä makaamaan mä viestin, että on enemmän kuin ok potkia lisää. Silloin ja siihen aikaan, kun se potkijasta tuntuu hyvältä.

Mä olen jo vuosia salaa vähän kadehtinut mun serkun ja hänen äitinsä välistä suhdetta: vaikka serkku tekisi mitä, niin äiti on aina sitä mieltä, että serkku on se, jota kohtaan on tehty veristä vääryyttä.

Mun serkku on pätevä, osaava, hauska ja säteilevä siinä, missä mun omat läheiset kutsuu mua varkaaksi, rikkoo mun rajoja joka käänteessä ja antaa rahaa saadakseen oikeuden haukkua mut niin paskaksi, että tiedän vielä huomennakin, kuinka kelvoton olen.

Mä olen odotellut kauan, että mun perhe näkisi mun arvon ja sen, kuinka helvetin kovasti yritän koko ajan… Ja ihan yhtä kauan olen myös odottanut sitä, ettei mua enää tarvitse arvostella tai nolata.

Joo. Ennen kaikkea mä olen odottanut, että mun ainoa perhe oppisi rakastamaan.

Sitä odotellessa mä olen kuitenkin vaan tullut menettäneeksi ison osan siitä yhdestä asiasta, jota jo kerran vannoin, etten anna kenenkään enää viedä.

Itsekunnioitus on yllättävän hauras asia… varsinkin silloin, kun ottajana on sun omat vanhemmat.

No joo… nyt on taidettu vuodattaa tarpeeksi. On aika mennä eteenpäin ja huomata joka aamu, ettei seuraavaan päivään kuitenkaan tarvitse herätä yksin. Vaikka mun elämästä on lähtenyt lähes yhtä monta ihmistä, kuin on tullutkin, yksi on… ja pysyy.

Joten ehkä mun onnellinen loppu on nyt tässä, ihan sormien ulottuvilla.

Eikä tarvitse muuta, kuin ottaa kiinni ja pitää niin hyvänä, että se jatkuu ja jatkuu. Aina.

Se on aina yhtä kamalaa tajuta, että on panostanut johonkin ihmiseen paljon enemmän, kuin mihin toinen on ollut halukas. Se sattuu paljon, ja pitkään.

Kuitenkin vain nostamalla ne omat muurit taas pystyyn, tulee samalla vähän niin kuin vahingossa pitäneeksi huolen siitä, ettei kukaan muukaan enää pääse sisään.

Toisten päästäminen lähelle muuttuu sitä pelottavammaksi, mitä useammin saa siipeensä… mutta se riski täytyy ottaa. Niin kauan, kun me ollaan avoimia elämälle, saattaa joku tulla ja yllättää jäämällä. Joku saattaa tulla… ja jäädä siihen, missä mekin sillä hetkellä ollaan.

Joten: arvet kertoo eletystä elämästä, mutta samalla ne tekee meistä sen, joka me tänä päivänä ollaan. Ja vaikka me itse katsotaan niitä surullisina ja epävarmoina, näkee joku ne niin mahdottoman kauniina.

Ne arvet tekee meistä meidät… ja niin ollen jotakin, jota kukaan ei tuu löytämään mistään, mistään muualta.