LUKU X. ELÄMÄNI HIRVEIN PÄIVÄ

16. tammikuuta 2026 kello soi 05.00, mikä ei siis ole mitenkään erityinen aika mun nousta aloittamaan päivää. Poikkeus normiin oli herätys, jonka tehtävä oli varmistaa, etten kaikista mahdollista aamuista juuri silloin nukkuisi vahingossa kukonlaulua pidemmälle.

Olin käyttänyt edellisillan valmistautuessani tulevaan niin perusteellisesti, kuin puolivuotiaan vauvan kanssa vain voi. Tytön vaatteet valitsin valmiiksi ja laitoin esille omieni kanssa, kylvetin hänet säästääkseni aamun tärkeät minuutit johonkin muuhun. Pitkin hampain olin myös päättänyt, että jättäisin itsekin aamusuihkun väliin, mikä ei missään tilanteessa koskaan ennen ollut tullut edes kysymykseen. En vain halunnut keskeyttää vauvan yöunia nostamalla kylppäriin nököttämään siksi aikaa, että itse jynssäisin ihoani irti enteillen taivaanrannassa jo siintävää paskamyrskyä.

Kun kippasin eilen asetetulla ajastimella poristelleen kahvin aamutuoppiini ja otin lääkkeet tavalliseen tapaan, huomasin käsieni tärinän ja liian tiheää hengitystä seurailevan huimauksen. En epäillyt päätöstäni hakea tuomioistuimelta apua, mutta samalla oli täysin selvää, että tulevien tuntien seuraamukset muuttaisivat kaiken tulevien vuosien osalta- suuntaan tai toiseen.

Pelko tuntui levittäytyvän märkänä peittona ympärilleni ja painavan keuhkoni kasaan. En kuitenkaan voinut antaa sille valtaa. Ainoa toivoni varmistaa lapseni parhaan toteutuminen oli pysyä rauhallisena ja totuudessa. Jos päästäisin tulossa olevan hevonkukun ihoni alle, menettäisin tilanteen ja tapahtumien hallinnan. Oli vain luotettava siihen että tuomari näkisi todellisuuden korokkeeltaan, vaikka palaneen käryn haistamista pyrittäisiinkin kaikin tavoin estämään.

Mutta siinä just on se isoin ongelma. Kun vastapuoli ei suoranaisesti valehtele, on tutunkin ja varsinkin tuntemattoman lähes mahdotonta täyttää päässään tarinaan mukaan kaikki ne totuudet, jotka tarkoituksella jätetään pois. Koska olen todistanut sen tapahtumista miljoonat kerrat kuluneiden kuuden vuoden aikana, tiesin joutuvani sen kanssa vastakkain myös oikeussalissa.

Ennen kuin vannotin hoitajaa pitämään tytöstä parasta mahdollista huolta ja pistin takin päälleni, vilkaisin ikkunasta. Sinä päivänä ei ollut pitänyt sataa lunta lainkaan mutta ulkona tuiskutti, lujaa. Olisi ehdottomasti pitänyt laittaa jotkin muut kengät, kuin valkoiset tennarit, jotka olin saanut lahjaksi koko elämäni ankeimpana synttärinä edelliskesänä. Enää ei kuitenkaan olisi aika riittänyt valitsemiseen.

Kävellessäni lumisissa tennareissani oikeustalon aulaan ja turvatarkastuksen läpi, näin niiden ostajan istumassa aulan sohvalla. Moikkasin ohi mennessäni, vaikka tiesin ettei siihen vastattaisi. En ollut väärässä.

Sen ilmiselvän syyn lisäksi levottomuudelleni oli toinenkin syy. Se oli ensimmäinen kerta kun olin erossa lapsestani paria tuntia kauempaa, välissämme puoli kaupunkia. Ajatukseni jakautuivat kipeästi kahtia, keskittyminen oikeussalin tapahtumiin oli vaikeaa. Oliko tyttö jo nukahtanut aamu-unille, herättyään vain pientä hetkeä mun jälkeen? Oliko hänellä yhtä kova hätä ja ikävä, kuin minulla.

Kipu yltyi yltymistään, mitä kauemmin olin pakotettu istumaan keskeyttämättä. Olisin ainoastaan ampunut tytärtäni ja varsinkin itseäni jalkaan jos olisin puuttunut kuulemaani, yrittänyt korjata syyttäviä ja totuuden vääristämiseksi sepitettyjä tarinoita. Jutut, joissa kontekstista irti leikatut puolitotuudet ja ihan suoranaiset valheet vilistivät toistensa yli, olivat pöyristyttävällä käsialalla väritettyjä. Olisi ollut täysin turhaa korjata sitäkään vitsiä, jonka mukaan lapseni olisi rauhoittunut nimiäisissä hänen kosketukseensa. Todellisuudessa tytön kummi oli työntänyt lapseni kyseiseen syliin kuullessaan sen siskon penäävän "kuvaa isästä ja tyttärestä muistoksi juhlista". "Isi" ei ollut noteerannut lastaan tai suostunut koskemaan tähän viiteen viikkoon lukuisista mahdollisuuksista huolimatta. "Isi", joka oli viikkoa aiemmin huutanut pleksit päässään, ettei häntä vittuakaan kiinnosta nimiäiset, lapsi, tai varsinkaan kuluihin osallistuminen.

Kävellessäni metrolta kotiin, ne vitun kengät jaloissani tuntuivat olevan täynnä happoa. Hissiin päästyäni revin oikeuteen pukemiani vaatteita riuhtoen yltäni. Tunsin olevani niin yltäpäältä saastan peitossa ja likainen, että heti hoitajan lähdettyä sulloin kengät roskapussiin ja kippasin parvekkeelle hävitettäviksi. Vaatteet syötin pesukoneen uumeniin etikan kanssa… vaikka samalla tiesin, ettei mikään määrä lipeää pesisi totuutta pois.

En ole koskaan ollut sitä tyyppiä, joka katuu päätöksiään: omani ovat aina tarkan harkinnan tuloksia ja olen tehnyt ne parhaan ymmärrykseni mukaan. Seison niiden takana tapahtui mitä tapahtui, koska en ole eläessäni yhtäkään tehnyt tarkoittaen pahaa. Tämä tilanne on eri, vaikka päätökseen johtaneet tarkoitusperät tälläkin kertaa tähtäsivät tyttäreni suojaamiseen.

Kadun suunnattomasti, etten antanut asioiden vain olla. Vaikka tarvitsimme epätoivoisesti oikeudelta määräyksen osallistua lapsen kuluihin, olisin mieluusti jättänyt jokaisen tahmaisen ja itsekkään euron hänelle tukehduttavaksi, jos olisin sillä välttänyt ajamasta lastani samaan myrkyttävään vaikutuspiiriin, joka on rikkonut ja rikkoo edelleen vanhempaa tyttöä ja hänen kotiaan. Mikäli en olisi lähtenyt oikeudesta hakemaan yksinhuoltajuutta taatakseni lapselleni turvallisen, ehdoitta rakastavan ja läsnäolevan kasvuympäristön, pikkuiseni ei olisi suurella varmuudella koskaan enää joutunut samaan tilaan sen ihmisen kanssa. Tyypin, joka juoksee oman toimintansa seurauksia ja itsensä näkemistä karkuun minkä kintuistaan pääsee, tuhoten kaiken tieltään vastuutaan pakoillessaan. Sen saman tyypin, joka mieluummin veti kaksi perhettään, kaksi rakastavaa kotiaan ja tulevaisuuden tuomat mahdollisuudet vessasta alas, kuin tarkasteli itsekkyyttään aiheuttamaansa kauhua ja hävitystä.

Nyt oikeudessa sovittiin tapaamisista ventovieraanqa henkilön kanssa, joka ei koskaan tule pistämään kumpaakaan lastaan itsensä edelle. Haluamalla lapselleni suojan takuuvarmoilta haavoilta ja pettymyksiltä tulevaisuudessa tulin ainoastaan vetäneeksi pahan hänen elämäänsä, joka muuten olisi jatkanut hänen olemassaolonsa unohtamista ja kadonnut kokonaan katsomatta kertaakaan taakseen.

Olenko karvaan pettynyt, murtunut ja peloissani? Olen. Olenko yllättynyt sen pelkurin tekemisistä ja puheista? En. En vieläkään. Siinä on suuri syy katua: päästin lähelleni ihmisen, joka ei pahimmillaankaan ole onnistunut yllättämään. Tunnen liian hyvin voidakseni yllättyä. Pettymys on silti ääretön: annoin ennakkoluulottoman mahdollisuuden olla edes vähän jotain muuta, kuin pahin mahdollinen.

Toivo ja usko ihmisiin ei koskaan ole virhe, mutta ne tulisi ymmärtää sijoittaa paljon tarkemmin, kuin mihin itse olen pystynyt.

Helmet eivät tee porsaista yhtään enempää inhimillisiä, kuin jätteet joilla niitä lihotetaan.