LUKU 99. ELÄMÄ ANTAA, ELÄMÄ OTTAA POIS
Siinä se nukkuu, äidin pöpö, äidin rakas. Tyttö hymyilee unissaan yhtä onnellisen näköisenä, kuin katsellessaan minua ollessaan hereillä. '
Hymy on kaunis ja samalla hyvin tuttu.
Ja varattu ainoastaan minulle, ainoastaan ikiomalle äidille.
Vaikka vauvani on vielä niin pieni, että mahtuu mukavasti makoilemaan toisella käsivarrellani, tuntuu hassusti, kuin katsoisin peiliin. Minä tunnen hänet. Silmät ovat samat, samoin nenä. Lapsen suupielien kaartuessa ylöspäin, tiedän että pystyn ja kestän mitä vain. Minä riitän, kun teen parhaani. Mä pidän meidät reitillä kovimmassakin myrskyssä- vaikka ohjaankin laivaa vastedes yksin.
Kuten sanottu, elämä antaa mutta sillä on myös valta ottaa meiltä pois. Olisi kuitenkin todella tekopyhää väittää, että niiden välillä vallitsisi jonkinlainen harmonia, tasapaino.
Niin sanoisi ainoastaan ihminen, joka ei ole tuntenut todellista kipua.
Sellainen ihminen, jonka maailma kaatuu kun pesukoneen toimitus viivästyy viikolla.
Olen muutamaan otteeseen miettinyt, miksi en murtunut tälläkään kertaa. Miksi en mennyt peiton alle piiloon maailmalta ja jäänyt sinne? Miksi itku ei maistu suolaiselta ja taivas kerää mustia pilviä.
Kyllä se on ihan totta, että maksoin mielestäni kohtuuttoman kovan hinnan toiveestani. Sain kipeästi kaipaamani tyttären, mutta ihminen jonka kanssa jakaa ilo ensimmäisestä hymystä, ensimmäisestä kikatuksesta ja riemukkaasta kiljahduksesta ei ole enää läsnä. Liityn siis lapseni hassutteluun yksin ja lähetän videoita päätään lattiasta nostelevasta omenapöksystä muille.
En pyyhkisi mitään pois, enkä ole surullinen.
Vaikka tämä tie päättyi ennen aikojaan, en kulje enää koskaan yksin.
Leijonaäiti pitää aina huolen omistaan ja nimenomaan siitä syystä jouduin tekemään valinnan, jonka eteen en enää halunnut joutua.
Tein sen kuitenkin itse. Se oli minun valintani… ja seison sen takana siitäkin huolimatta, että tulevaisuus näyttää nyt erilaiselta, kuin miltä sen piti.
Jatkan siis eteenpäin vailla katumusta. Pidän kalleinta aarrettani sylissäni ja rakastan niin, että sydän on revetä. Kun esikoiseni hymyilee unen läpi kuullessaan ääneni, maailmassa on kuitenkin kaikki hyvin. Olen löytänyt rauhaa ja tyyneyttä. Kaksi sanaa, joita kukaan ei ole koskaan käyttänyt samassa lauseessa minun kanssani.
Olen vihdoin löytänyt kotiin. Olen juuri siellä missä pitääkin, enkä halua pois. Jatkuva kiire, levottomuus ja jopa neuroottinen tarve pysyä koko ajan liikkeessä sulavat pois.
Enää ei tarvitse etsiä tietämättä, mitä hakee.
"Nyt tiedän, miksi olen selvinnyt. Miksi olen niin kovasti halunnut elää.
Aina se ei ollut ollenkaan selvää. Maatessani lattialla tekemässä kuolemaa tai noustessani lumiselta asfaltilla itkien, takki repeytyneenä ja ystävän hakkaamana mietin usein, miksi jatkaa. Mulla oli paikka minne mennä, mutta ei mitään, mitä kutsua kodiksi. Olin orpo, yksin ja kaikkien hyljeksimä.
En kuulunut minnekään, tai kenellekään.
Olin täysin tyhjä.
Kukaan ei palaa takaisin elämään ilman toivoa. Silloinkin, kun me ollaan varmoja ettei ole enää mitään jäljellä, jokin puoli meistä taistelee edelleen. Jokin osa meistä kieltäytyy kuolemasta.
Ja niin elämä jatkaa kulkuaan ja me sen mukana, vaikkei meillä olisikaan enää mitään käsitystä siitä, miksi me niin tehdään, tai minne ollaan enää edes menossa.
Keuhkot jatkaa hengittämistä, sydän pumppaa verta suoniin, jotka tuntuvat jo kylmiltä, kuin jää.
Se kuitenkin lyö vielä. Ja niin kauan meissä on toivoa jäljellä.
Niin kauan jalat kantaa meitä eteenpäin, vaikka niiden omistaja on jo unessa.
Sielu kärsii pakkasessa, ympärillä tuiskuttaa lunta.
Olisipa koti, minne mennä".
Samana yönä, jona Sabrina veti ensimmäisen henkäyksensä 28. kesäkuuta kello 01.13 tulin siksi ihmiseksi, joka mun on aina pitänytkin olla. Se, mitä sanottiin pitkään mahdottomaksi olikin yhtäkkiä lihaa ja verta. Minun vertani.
Joku, jonka eteen antaa aina kaikkeni… jonka vuoksi taistella ja siirtää vuoria. Ja olla minä.
Olla paras äiti lapselle, joka on kaikkein paras juuri minulle.
P.s. Osa on varmasti huomannut ja ihmetellytkin, miksi Kimalle on vaipunut niin syvään horrokseen. Vaikka raskaus sujuikin pääpiirteittäin hyvin, on elämään mahtunut paljon sekä hyvää että huonoa helmikuun jälkeen. Ajattelin moneen kertaan että nyt aloitan taas, mutta synnytyksen lähestyessä ajatukset olivatkin jossain ihan muualla.
Haluan siis vain kertoa, että olen täällä vielä ja olen jatkossakin. Saatte muhun edelleen yhteyden tuttuja kanavia pitkin, mikäli tarvetta ilmenee. Kimalle alkaa taas toimimaan niin hyvin ja reippaasti, kuin vain on mahdollista sylivauvan kanssa kaksin.
But luckily you know me - nothing or no one can keep me down for long.
This is only the beginning of a New chapter… and I want you all by my side while writing it
💖
~ Metta S. & Kimalle.fi ~