LUKU 9. TUNNEN KIPUA
Kuinka paljon yksi ihminen pystyy jaksamaan? Entä kuinka paljon on liikaa... ja kuinka paljon siihen vaaditaan, että lopulta todella murtuu ja lakkaa kertaheitolla olemasta? Näitä asioita mä olen miettinyt tässä viimeiset päivät.
Tänään mun piti julkaista tietty teksti, mutta koska mun olo on viime päivät ollut todella huono tuntuu musta taas siltä, etten pysty mihinkään. Miksi niin? No siksi, että ahdistaa. Ahdistaa niin, etten pysty toimimaan.
Mä olen istunut tässä sohvalla viimeiset neljä päivää, katsellen vuoroin mun kissojen hämmentyneitä ilmeitä ja vuoroin tätä läppärin näyttöä tietäen, että jotain pitäisi tehdä. Suihkusta olisi hyvä aloittaa, ja tietty hampaiden pesusta... mutta jostain syystä mä en kerta kaikkiaan pysty. Kun kerta ahdistaa.
Niin... Kissoillakin on selvästi tylsää. Jos ne vaan lakkaisi katsomasta mua noin, niin ehkä mä pääsisin ylös tästä sohvalta ja leikkisin niiden kanssa vähän. Mä nousen kokeeksi seisomaan, ja hetken mua huimaa: syödäkin varmaan siis pitäisi.
Matkalla keittiöön mä kuljen peilin ohi ja vilkaisen sen suuntaan välinpitämättömänä, nähden neljä päivää sitten huolella tehdyt meikit ja kiharat, jotka tällä hetkellä näyttää lähinnä huovalta. Mä en ole poistunut kotoa vuodenvaihteen jälkeen, enkä mä näe syytä tehdä niin nytkään. Suihkuun on kyllä pakko mennä.
Tätä tää valitettavasti on aina tietyin väliajoin: hirviö herää ja vie musta kaiken halun jatkaa elämistä. Vaikka mä syön tunnollisesti mun kaikki lääkkeet ja pyrin pitämään huolta itsestäni on kaksisuuntainen silti vahvempi kuin minä. Ja niin ollen mun kaikki yritykset vastustaa sitä valuu hiekkaan.
Joo... Suurimman osan ajasta mun olo on jo tasaisen hyvä, mutta silloin tällöin kaikki energia imeytyy musta pois saaden aikaan sen helvetillisen väsymyksen, turtumuksen ja toisaalta kivun, jonka kanssa mä nytkin istun tässä sohvalla.
Mä haluaisin kovasti olla jotakin muuta, kun omien voimavarojeni summa, mutta koska kaikella on hintansa joudun mä maksamaan takaisin sen energian, jota elämältä muutama päivä sitten lainasin. Nyt on vaan purtava hammasta siihen asti, että tää olo taas muuttuu ja myrskypilvet katoaa antaen tilaa valolle. Jossain kohtaa tää helpottaa.
Se on ihan hirveä tunne, taistella omaa luonnetta vastaan... yrittää niin helvetisti olla jotain muuta, kun mitä on. Joskus aikoinaan mä kuvittelin, että vain voittamalla tän puolen itsestäni mulla on oikeus tulla rakastetuksi, ja vaikkei se olekaan totta kuolee vanhat tavat hitaasti. Kun mä vaan saisin itseni kerättyä ja tartuttua taas elämän reunasta kiinni: joskus sekin päivä taas tulee.
Mä tiedän, että tää on masentavaa kuultavaa... ja lannistavaa luettavaa. Musta itsestä tuntuu pahalta kirjoittaa näin, koska ennen kaikkea muuta mä haluan olla näyttämässä jengille, että huominen tulee aina. Että oli olo tai tilanne kuinka paha hyvänsä on siitä mahdollisuus nousta, kun vaan kaivaa jostain ne viimeisetkin voimat ja yrittää uudestaan.
Joten... ehkä mä nyt lakkaan vihaamasta itseäni siksi, etten aina yllä ekalla asettamiini tavoitteisiin: huominen tulee kuiteskin, antaen uuden mahiksen loistaa <3