LUKU 87. RAJATON, VAI RAJALLINEN?

Siinäpä kysymys, jota olen joutunut pyörittelemään päässäni viimeaikoina aina epätoivon kynnykselle asti.

Vielä eilen ihan liian moni asia tuntui uhkaavan mun toivoa - kaikki ympärillä vaikutti sumealta ja harmaalta.

Kun kaikki ympärillä näyttää menevän kovaa vauhtia pieleen, tuntuu muiden "kyllä se aurinko vielä paistaa risukasaankin" ja "yritä keskittyä yhteen asiaan kerrallaan" sisällöttömät huomiot repivän hiuksia päästä entisestään. Mitä sitten kuuluu tehdä, kun kaikki mahdollinen tapahtuu yhtäaikaa? Kun ei ole mahdollisuutta vain tiputtaa kaikkea muuta odottamaan, että yksi tulipalo on saatu kokonaan sammumaan.

Ei ole kuulkaa ollut kerta eikä ensimmäinenkään viime päivinä, kun mun olisi tehnyt itselleni epäluonteenomaisella tavalla pistää kädet korville ja kirkua tätä turhautumista. Miksei mikään suju?

Mä en nukkunut viime yönä lainkaan pelätessäni seuraavaa päivää, seuraavaa yhteenottoa äidin kanssa ja minusta riippumattomien asioden listaa.

Uni ei vaan kerta kaikkiaan tullut.

Kuitenkin aamu valkeni tänäänkin, vaikkakin sateisena, kylmänä ja harmaana. Mä istuin hetken sängyn reunalla päästä katkennutta takkua väsyneenä pyöritellen ja mietin, miksei edes puoli litraa kahvia saanut mua innostumaan uudesta päivästä ja sen mahdollisuuksista.

Olin ekaa kertaa niin stressin uuvuttama, ettei edes töihinlähtö Sanaskotiin tuntunut piristävän.

Mä kuitenkin ylitin itseni ja pääsin ovesta ulos - vaikka heitinkin vielä ovenraosta pari perkelettä, kun bussikorttikin oli kadonnut.

Kun mä pääsin Sanaskotiin ja näin monet tutut ja iloiset kasvot, musta tuntui paremmalta.

Mä olin paikalla tekemässä sitä, mitä teen parhaiten… vaikka se ei missään muualla tuntunutkaan riittävän.

Kun mä päästin jengin aamupäivän ryhmästä vartin tauolle, painoi väsymys edelleen siitä huolimatta, että nautin kovasti siitä, mitä sillä hetkellä olin tekemässä - paukut vaan oli tosi vähissä.

Masennus tuntuu aina kaksin verroin painavalta, kun se boostaa itseään univelasta ja muista murheista… mutta näin sitä joutuu kai taas myöntämään, ettei siihen takertuminen saa muuta elämää pysähtymään.

Ei pahassa - eikä hyvässä.

"Hei Metta, olet saanut opiskelupaikan kasvatus- ja ohjausalan perustutkinnosta", luki puhelimen näytöllä, kun kurkkasin sitä muiden ollessa tauolla.

Uskomatonta.

Uskomatonta, tosiaan.

Vielä pari päivää sitten tuntui, että kaikki on hukassa. Tulevat häät stressaa, muutto pukkaa päälle ja äiti painostaa minkä ehtii. Raha aiheuttaa murhetta, eikä syksystä ole takeita. Lääkäriltä tuli huolestuttavaa viestiä ja hiukset putoaa tukoittain päästä.

Vittu.

Kuitenkin asiat putoaa nyt - pari päivää myöhemmin paikoilleen ilman suurempia raivareita tai epätoivon uhkaavan alhaalla roikkuvia sadepilviä. Äiti perääntyi riidasta ekaa kertaa koskaan, uusi kämppä alkaa kiiltää puhtauttaan ja lääkärikin sanoi vastaanotolla, että puhelinkeskustelussa käytetyt pelottavat sanat olikin olleet ennenaikaisia.

Asiat järjestyy, mä uskon nyt niin.

Mitä tästä siis opimme? Luovuttaminen on ainoa varma keino epäonnistua täysin. En sano, että hampaan pureminen on aina paras keino mennä eteenpäin, mutta sen sanon, että toivo pitää meidät hengissä. Se valaa voimia taistella eteenpäin silloinkin, kun kysyy joka päivä itseltään, että miksi jatkaa, kun kaikki ympärillä tuntuu vastustavan jo pelkästään meidän perustarpeitakin.

On ihan selvää, että me kaikki ollaan joskus hukassa ja etsitään reittiä pois kiviseinien ympäröimästä umpikujasta.

Kuitenkin on hyvä muistaa, että kun yksi ovi sulkeutuu meidän takana, toinen on varmasti jo aukeamassa - kun vesi kohtaa esteen, se etsii itselleen uuden uoman.

Tehdään me samoin ❤️

Ihanaa uutta viikkoa, jatketaan harjoituksia!

Xx. Metta S. & Kimalle.fi