LUKU 86. JOTAIN UUTTA, JOTAIN VANHAA

Kuten muutama teistä tietääkin, mä aloitin oman unelmaprojektini suunnittelun jo silloin samoihin aikoihin, kun aloitin oppisopimus-opintoni kaupungin päihdepalveluissa.

Pian ensiviikkojen jälkeen oli selvää, että hoito kaupungilla on harmillisen puutteellista: osaavia kokemusasiantuntijoita saa kaivella pitkään niitä löytämättä, ja vertaistuellisia ryhmiä on hyvin vähän, jos lainkaan.

Yksi asiakasryhmä on myös unohdettu ohi kaikkien muiden: korvaushoitolaisille on tarjolla vertaistuellisia, kanssatoipujan ohaamia ryhmiä… laskujeni mukaan nolla kappaletta.

Niinpä mä tein sitä, mitä teen parhaiten: otin kynän ja paperia käteen ja aloin suunnittelemaan.

Oli pakko olla olemassa toinenkin vaihtoehto.

Jo kuukautta myöhemmin mulla oli kasassa valmis suunnitelma ryhmäformaattiin, joka oli sekä mun itseni näköinen että valmis vastaamaan siihen huutavaan tarpeeseen, joka nyt jäi täysin huomiotta.

Mun ryhmä vastasi siihen toistuvasti esitettyyn kysymykseen, että "mikä olisi mua auttanut silloin, kun sitä eniten tarvitsin".

Se suunnitelma - kattava pohja ryhmäformaattiin, joka huomioi sekä yhteisön että yksilön - jäi sillä erää kuitenkin odottamaan aikaansa.

Mä olin vasta aloittanut opintoni hoitajana, ja silloin mä ajattelin, että keskittyisin ensin oppimaan hoitajana olosta mahdollisimman paljon. Kuitenkin oli pian selvää, etten oppisi sillä tavalla mitään, mitä en olisi osannut jo ennestään, tai pystynyt päättelemään sen turvin, mitä tiesin potilaana olosta ja kokemusasiantuntijan näkökulmasta.

Kun mä sitten ekan vuoden jälkeen siirryin työskentelemään korvaushoidon puolelle, närkästys ja epäusko nosti uudemman kerran ärhäkästi päätään.

Hoito oli varsin jäykkää, välinpitämätöntä ja eteni vain siihen tahtiin, minkä hoitajat koki itselleen sopivaksi - asiakkaan sen hetkisestä tarpeesta viis.

Oli aika toimia.

Niinpä tuli se päivä, kun sain sähköpostin valmiiksi.

Mä olin kuullut, että Stopin uudehko toiminnanjohtaja oli hyvä ja avomielinen tyyppi, joten ehkä hän olisi myös halukas keskustelemaan kanssani Stopin vallitsevasta linjauksesta suhteessa korvaushoidon asiakkaisiin.

Kun mä painoin lähetä-nappia, mua jännitti. Mä tiesin, että mun ehdotus ja tehty työ oli priimaa ja siihen hetkeen erityisen tarpeellista.

Jos saisin heidät kiinnostumaan ja ehdottamaan tapaamista, loppu puhuisi kyllä puolestaan.

Aika oli koittanut… ja nyt oli se hetki, kun olisi pistettävä kaikki osaaminen, visio ja ammattitaito peliin.

Mä halusin muuttaa historian kulkua.

Mä halusin muuttaa maailmaa.

Sähköposti vakuutti: kutsu tuli keskustelemaan ideasta, josta en ollut vielä kertonut mitään muuta, kuin että sellainen oli olemassa… ja sen jälkeen rattaat lähti pyörimään vaikuttavan reipasta tahtia. Mä sain kaveriksi toisen korvaushoidon läpikäyneen kokemusasiantuntijan ja jo kaksi viikkoa myöhemmin me haastateltiin potentiaalisia ryhmäläisiä mukaan pilottiin.

Ja kuten kaikki mukana olleet tietää, loppu on historiaa.

Me tehtiin se.

Minä tein sen.

Mun kova työ kantoi sellaista hedelmää, johon kukaan muu ei olisi pystynyt. Kokonaisuus oli kasassa ja visio heräsi henkiin tavalla, jota me tullaan kaikki muistamaan ylpeydellä ja lämmöllä.

Korvaushoitolaiset ei olleet enää sivuutettu ja vähätelty ryhmä ihmisiä, joille harva näki kummoistakaan arvoa.

Yhdessä me tehtiin latu, jota muutkin uskaltaa hiihtää: jonkun on aina oltava ensimmäinen.

Loput seuraa kyllä perässä, kun ovat siihen valmiit.

~~

Klik it! - ryhmä (eli kavereiden kesken Klikki) saatettiin kunnialla maaliin läksiäisissä 6. kesäkuuta, ja silloin ajattelin, että oli hyvä ja ansaittu aika hengähtää ja pysähtyä nauttimaan omista saavutuksista ja niiden jälkilämmöstä. Oli hyvä hetki rauhoittua ja nauttia kesästä.

Talvi ja kevät oli todella rankkoja… Klikin avulla mä kuitenkin selvisin niistä hetkistä, joina olisin vain halunnut luovuttaa.

Oli loman aika.

Koska mikään ei kuitenkaan ikinä mene niin, kuin on suunnitellut, jäi sekin "loma" lyhytikäiseksi haaveeksi.

Yhtäkkiä pitikin ruveta suunnittelemaan häitä.

Ystävyydestä se alkoi, ja niin mä kuvittelin sen olevan jatkossakin.

Miksi lähteä mutkistamaan mitään, mikä on jo tosi hyvää.

Päättäväisyydessä on kuitenkin valtavasti voimaa, ja uskallus kannattaa.

Me vietetään vuosipäivää 9.7 ja avioon astutaan pian sen jälkeen.

Häämatka on varattu, vihkijä on tilattu ja kakun mausta päästään kinastelemaan ihan tarpeeksi pian.

Molempien takut huolletaan viikkoa ennen ja meikin hengestä on tarkka visio.

Kimmo näytti Turon puvussaan uskomattoman hyvältä…

enkä mä jaksa enää odottaa, että tulevaisuus alkaa.

Happi tuntuu loppuvan ja posket punastuu jännittyneestä odotuksesta.

On meidän aika.