LUKU 82. KÄSI KEKSIPURKISSA
Mitä sitten oikein tapahtuu, kun huumeet ei enää valtavana osana kuulukaan käyttäjän arkeen? Siinäpä ihme kysymys, sillä armoton vastaus on tämä: ei mitään.
Niin... siinä se ongelma taitaa ollakin.
Se tuskin tulee kenellekään ihan täytenä yllärinä, ettei ne meidän alkuperäiset syyt käyttämiselle häviä mihinkään vain sillä, että lakataan vetämästä. Se on tietty kurjaa, mutta jokainen, joka mielii kuiville joutuu kyllä tekemään jotain sille duunille, jota yritti kaikin voimin paeta. Ilmaiset lounaat, ja silleen.
Mulle itselleni selvästi vaikeinta oli kestää se hiljaisuus... Se, kuinka ne äänettömät nuotit kietoutui mun ympärille kuin kiinni vedetty makuupussi. Tottakai seuraksi jäi ne omat villit ja hallitsemattomat ajatukset, mutta niiden seuraan oli paha laskea: aiheet oli kuitenkin niitä, jotka mut alunperin kaman luokse ajoi.
Pitkään tuntui pelottavasti siltä, ettei musta kertakaikkiaan olisi enää normaalielämään. Mä olin päässyt haukkaamaan sitä kiellettyä omenaa Edenin puutarhassa ja kokenut sen veteläksi vetävän euforian, jota ilman olisi tosi vaikea jatkaa nyt, kun tiesi sen kerran olevan olemassa.
Toisaalta... Mä olin kuitenkin jo kuoleman väsynyt kaikkeen siihen oheistuotteena tulleeseen paskaan, joten vaihtoehdot alkoi olla vähissä. Joko mä jäisin kentälle mittailemaan mäntyarkkujen kokoja tai kehittäisin jostain ainekset uudenlaiseen suunnitelmaan... Sellaiseen, joka toivon mukaan pelastaisi musta ainakin puolet.
Niin mä sitten päätin, että nyt tai ei koskaan ja keräsin kasaan kaikki ne jutut, joita normielämästä tiesin. Selvää oli sen verran, että onnistumiseen tarvittiin tietty määrä tylsiä rutiineja ja arkea nukkumisen, liikunnan ja ruoan muodossa, mutta siitä eteenpäin joutui vähän arvailemaan. Pitkän aikaa oli kulunut siitä, kun mä edellisen kerran olin tullut toimeen "vain niillä".
Joo… Ekaksi tarvittiin siis just se selkeä arkirytmi nukkuma-aikoineen ja ruokailuineen, ja tokaksi täytyisi jostain löytää muita raittiita ihmisiä, jotka pitäisi mut kiinni siinä arjessa, jota yritin rakentaa. Kaikkein parhaaksi olisi tietty sellaiset tyypit, jotka osaisi mut paniikin tullen kammeta yli myös siitä ahdistuksesta ja pelosta, jota kuivilla olo mussa aiheutti… Eli sellaiset tyypit, jotka ei kuitenkaan juoksisi karkuun, kun näkisivät mun todella hajoavan.
Mulle itselleni hyvä lähtökohta oli tietty se, että olin ehtinyt käymään terapiassa jo vuosikymmenen siinä vaiheessa, kun lopulta päätin raitistua. Mun ei siis onneksi tarvinnut aloittaa koko urakkaa ihan alusta, mutta kyllä ne ekat kuukaudet tuntui pitkälti siltä, ettei musta ikinä olisi siihen, mitä kaikki tuntui hengitystä pidättäen odottavan.
Toki mä tiesin olevani varsinainen ihmenainen, mutta ei siitä vaan pääse silti mihinkään, että putsina olo on alkuun ihan yhtä hauskaa, kun hampaiden veto ilman puudutusta: siinä ei supervoimat kauheasti auta.
Mutta niin... mitkään näistä jutuista ei tarkoita sitä, että olisin päässyt jotenkin älyttömän helpolla. Mun täytyi edelleen jotenkin oppia, miten alkaa välittää itsestäni niin paljon, etten jälleen kerran sukeltaisi naama edellä huumeisiin heti, kun muu maailma päästäisi koirat kusemaan kintuille. Oli oltava olemassa jokin keino, joka pitäisi mut raiteilla silloinkin, kun muu maailma kieltäytyisi toimimasta niin, kuin minä välttämättä halusin.
Joo… miten se kaikki sitten lopulta onnistui? Yritän tässä kovasti miettiä, että minkälaista taikasauvaa mä heilautin, mutta kai se vaan todella on niin, ettei niitä bonuskortteja jaella ihan joka kauppaan… Eli helpoimmalla pääsee, kun päättää yhden asian kerrallaan: tänään mä olen raitis, ja tänään mä haluan elää.
Niin kurjaa kuin se onkin, jää kuukin taivaalle vielä siinä kohtaa, kun on onnistunut olemaan viikon putsina, koska fakta on se, ettei niitä ilmaisia lounaita tosiaan ole.
Päihdepuolella töitä tehdessäni mä olen nähnyt monta ihmistä, jotka hirveällä kiireellä halusi juosta eteenpäin sisäistämättä todella sitä, ettei vauhti korvaa laatua: se on ihan sama, kuinka hieno duuni tai kiiltävä auto sulla on, jos et pysty pitämään niistä kiinni.
Mä ymmärrän, että uutuudenviehätys on alkuun kova, kun tajuaa selättäneensä ne helvetilliset reflat ja tulleensa silti voittajana ulos toiselta puolelta, mutta siitä huolimatta on jokaisen hyvä muistaa, ettei liika vauhti todellakaan takaa toivottua lopputulosta.
Niin hassulta kun musta tuntuukin sanoa näin ääneen, on jokainen päivä onnistuneesti purkissa vasta silloin, kun kansi menee pakottamatta kiinni täytteistä huolimatta. Mun ei ole tarkoitus vähätellä sitä tunnetta, mikä tulee kun on eka viikko ilman roinaa paketissa, päinvastoin: mä sanon tän näin, koska haluan, että se sun seuraava viikko olis ihan yhtä hyvä, kun se ekakin ja kaikki ne, jotka tulee sen jälkeen <3