LUKU 81. VAINO
Kimalle kuohuu… ja niin minäkin. Elämä on ottanut todella rankan käänteen, ja vaikka olen ennenkin joutunut tilanteeseen, jossa kaikkea minussa uhataan, on tämä ensimmäinen kerta, kun epäilen joka solullani kykyäni enää selvitä tästä.
Mun koko persoonaa ja ylipäätään inhimillisyyttä on yritetty saattaa mahdollisimman huonoon valoon… enkä mä edes tiedä, onko näin käynyt siksi, että nämä ihmiset ymmärtävät aiheuttamansa tuhon laadun ja haluavat silti toimia valitsemallaan tavalla… vai onko kyse todella niin kaikennielevästä katkeruudesta, etteivät he edes välitä.
Ihmisen voi tuhota niin monella eri tavalla, niin halutessaan.
Mutta silloin täytyy olettaa, että toiminta on tahallista ja tähtää tiettyyn päämäärään.
Kukaan ei tee tällaista vahingossa.
Vastuuttomuuttaan ehkä… mutta tällaisen äärellä syyksi ei kelpaa se, että tunsi itsensä syrjäytetyksi tai vähemmän hyväksi.
Vain äärettömän pahantahtoinen ihminen kokee oikeudekseen raastaa rikki sen, mitä tajuaa jäävänsä itse vaille.
Mun oma minuushan rakentui ehjäksi vasta suhteellisen myöhään, koska vuodet hylkäämisen, turvattomuuden, huumeiden ja hyväksikäyttöjen täyttämän elämän laitapuolella rikkoivat sitä kehityksen kaarta, jota muut kulkevat suhteellisen suoraan.
Mun matkalla on ollut sellaisia esteitä, jotka on vaikeuttaneet kasvua riittävän kokonaiseksi omaksi itseksi, ja ne näkyy vielä tänäkin päivänä siinä, kuinka toimin.
Ne on kuitenkin pääasiassa vain valtavan arvokkaita työkaluja… ja niiden ansiosta minä suhtaudun ehkä jyrkästikin muiden ihmisten jäykkiin toimintamalleihin, passiivisuuteen ja välinpitämättömyyteen suhteessa muiden avuntarpeeseen ja hyvinvointiin.
Tänä päivänä mä kuitenkin hoivaan myös omaa herkkyyttäni ja haavoittuvuuttani eri tavalla, kuin ennen. Enää mä en päädy satuttamaan itseäni siinä pahassa olossa, jota muiden jatkuva ylenkatse ja väkisin paikoilleen pakotettu, kiiltokuvamainen "kunnioita parempaasi" -tyyppinen kohtelu aiemmin sai poikkeuksetta aikaan. Mä en tuhlaa enää aikaa polkemalla itseäni sen vuoksi, että muutkin rankaisee minua.
Rankaisee siitä virheestä, että päätin syntyä, selvitä ja alkaa sitten - kaikkia odotuksia vastaan - kukoistaa.
Mikään ei ole kuitenkaan täydellistä, eikä munkaan toiminta ole aina niin pitkälle harkittua, ettäkö sen turvin voisin todeta olevani muiden yläpuolella.
Enää mä en kuitenkaan myöskään rikkoudu aina vain uudestaan, kun ne mua opastamaan tarkoitetut ihmiset näyttää koirankoppia palkkana siitä, että olen selvinnyt heidän kaltaisistaan aiemminkin. Ei ole väärin tehdä työtä - mutta jos erehdyt tekemään sen sydämellä, no… siitä saat varmasti maksaa.
Nyt se hetki saattaa siis olla käsillä, kun mun yksi ääni hiljennetään huutavan ja meluavan massan alle, jolla ei ole selkeää viestiä tai muuta päämäärää, kuin tuhota se yksi pieni ihminen, joka vielä kehtaa pitää puolensa. Sillä ei ole väliä, onko syytteissä ja väitteissä oikeastaan perää - kunhan noitarovion päälle sidottu hahmo näkyy niin kauas, ettei yksikään sen nähnyt ihminen unohda, mitä tapahtuu niille, jotka antaa omastaan.
Mä myönnän, että mua pelottaa. Pelottaa hirveästi.
Mutta se ei tarkoita sitä, ettäkö tulisin ikinä murtumaan paineen alla ja myöntämään jotakin, mitä en ole tehnyt. Toki tää on vain koko mun elämän vaikein ja vaarallisin käännekohta, enkä luule, että tällä ratkaistaisiin mitään sen suurempaa, kuin mun tulevaisuus. Sillä on kuitenkin väliä… ainakin minulle.
Myös minulle.