LUKU 80. RAKAS MINÄ
Ainakin jokainen meistä, joka päihdeongelmasta on joskus elämänsä varrella kärsinyt, tietää varmasti sen tunteen, kun oma kroppa sotii meidän mieltä vastaan. Me ehkä halutaan aktiivisesti jo lopettaa, mutta meidän kroppa sotii valtavilla ponnistuksilla viekkareita vastaan… tai sitten mielihalut on niin kertakaikkisen kovat, että siinä todella tuntee sen magneetin lailla puoleensa vetävän tarpeen, jota ei tyydytetä millään muulla, kun seuraavalla fiksillä.
Siinä hetkessä me tunnetaan joka solulla se elämän tuska, joka jakaa meidät kahtia – että se kokonaisuus, joka meidän tulisi kaikkine meidän fyysisine ja psyykkisine puolineen olla, jumiutuu siihen välitilaan, jossa yhteispeli on mahdotonta.
Me huomataan olevamme jatkuvassa konfliktissa meidän omaa kroppaa vastaan… ja se jos joku estää meitä toimimasta tavalla, joka johtaisi edes jollakin mäihällä siedettävään lopputulemaan.
Joo… Mä otin tän asian nyt puheeksi, koska sama ilmiö pyörittää mun omaa arkea tällä hetkellä, vaikkei kyse kamasta olekaan.
Mä olen huomannut, että samalla, kun taistelu ulkomaailman tuomaa painetta vastaan alkaa hiipua taka-alalle, mun oma fysiikka tekee jotain ihan muuta, kun itse haluaisin.
Me ollaan sodassa… ja aina toisiamme vastaan.
Näin mä olen siis jälleen kerran vastakkain sen musertavan kysymyksen kanssa, että kuka pelaa mun puolella… ja kuka yrittää aina tilaisuuden tullen kaataa mut mutaan.
Ennenhän mä sentään saatoin nimittäin vastata, että vaikka kaikki muut hylkäisi, seisoisin kuitenkin itse aina itseni rinnalla. Että vaikka kaikki – ihan kaikki muut – kääntäisi mulle selkänsä, niin ainakin mä pitäisin huolen siitä, että jalat ottaa vielä seuraavankin askeleen. Että minä pitäisin aina parhaani mukaan huolen siitä, että kaikki on tavalla tai toisella saavutettavissa.
Minä olisin paikalla, vaikka kukaan muu ei katsoisi enää päinkään, koskaan tai ikinä.
Saatteko kiinni?
On tosi rankka kokemus tajuta, että on kyvytön muuttamaan asioita. Että ekaa kertaa mun elämän aikana eteen on tullut tilanne, johon ei itkeminen, yrittäminen, pään hakkaaminen seinään tai edes kova työ vaikuta lainkaan. Musta tuntuu, että seison nyt tehokkaasti oman onneni tiellä, eikä siirtyminen auta. Tie on edelleen suljettu, vaikka kuinka yrittäisin väistää pois tieltä.
Edelleen suljettu… ja poissa laskuista. On keksittävä jokin toinen tapa mennä eteenpäin… sitäkin huolimatta siis, että tuntuu, kuin ajaisi loputtomiin autolla, joka kyllä liikkuu… mutta siitä puuttuu rengas.
Joku sanoisi varmasti tässä(kin) kohtaa, että "mitä väliä, jos se kuitenkin pysyy tiellä". Sanotaanhan syömishäiriöisellekin, että "senkus syöt vaan" ja narkkarille, että "jätät vaan ottamatta". Iisi biisi, helppo homma ja done deal.
Lakkaa ajattelemasta sitä elefanttia, joka kuitenkin istuu sun päällä.
Kuten moni on varmasti huomannut, on Kimalteen blogissa ollut poikkeuksellisen pitkä hiljainen jakso. Mä sanon ihan suoraan, ettei mun kapasiteetti ole vaan kerta kaikkiaan riittänyt muuhun, kun tän valtavan epäreiluuden ja pettymyksen ja suuttumuksen nielemiseen. Joskus jopa mun arkku on viimeistä naulaa vailla… ja joskus jopa mun tekisi mieli lakata uskomasta tähän elämään ja siihen, että kova työ palkitaan. Aina.
Mutta mä en tee niin. Sen sijaan mä menen niin paljon eteenpäin, kun pystyn, ja tarjoan osaamiseni siihen käyttöön, jossa mun taidot parhaiten hyödyttää tätä meidän unohdettua puolta, täällä muun yhteiskunnan varjoissa ja laitamilla.
Mä kestän kyllä… ja toivon silti salaa, että joku päivä sietämätön muuttuu sittenkin siedettäväksi. Ihmeet ei loppuneet siihen, että mä selvisin kentältä pois elävänä. Niitä voi olla vielä jäljellä… niitä täytyy olla.
"Healing will start to happen, when your mind tells you it's OK to do so."
Metta S. & Kimalle.fi