LUKU 8. KUINKA OLLA TAVALLINEN?

Kun mä tossa pari aamua sitten avasin Facebookin, ekana mun naamalle lävähti kuva meikäläisestä kymmenen vuotta sitten: voitte varmaan kuvitella sen järkytyksen, kun mä siihen viereen pistin tän kuvan eiliseltä.

Joo... Se kuva oli vieläpä otsikolla "eniten tykkäyksiä saanut kuva vuodelta 2010", mikä meinaa sitä, että elin vielä siinä lapsen ja aikuisen rajalla juuri täysi-ikäiseksi tulleena. Mitä mä muistan niiltä ajoilta? Ainakin sen, että olin muutamaa kuukautta aiemmin eronnut siitä idiootista, joka petti mua meidän yhteisen parhaan ystävän kanssa ja syytti siitä minua... sen lisäksi tietty, että bulimian pyöristämät posket on edelleen helposti nähtävissä kuvasta, jota mä katselin.

Musta olisi kauhean kiva voida sanoa, että elin silloin omaa kulta-aikaani nauttien joka hetkestä, mutta rehellisyyden nimissä totuus on aika toinen. Oikeestikaan mulla ei juurikaan oo hyvää sanottavaa niistä ajoista, sillä kaikki mitä silloin oli, on nyt mennyttä ja olemassa vain muistojen arkistossa... ihmiset, toiveet ja tulevaisuudensuunnitelmat.

Joka tapauksessa musta on (todella) aika hämmentävää ajatella, kuinka paljon kuraa vuosikymmeneen mahtuu siitäkin huolimatta, etten koskaan antanut itselleni lupaa jäädä maahan potkittavaksi: sillä harvoin ehti olla väliä, mikä tai minkälainen ongelma eteen ilmestyi, koska taistella täytyi huolimatta siitä, miltä ennuste huomiselle näytti... Niihin aikoihin mun kaksisuuntaisen todella pomppi joka suuntaan samalla, kun syömishäiriö voi paksusti mun sisällä ja eli (ja rehotti) kuin pellossa kaikista kitkemis-yrityksistä huolimatta.

Se tuntuu todella vähän lannistavalta ajatella, että yhteensä yli 17 vuotta mun elämästä on ollut jatkuvaa puolustautumista. Oli kyse sitten musta itsestäni tai muista ympäröivistä ihmisistä on maamiinat, käsikranaatit ja ilmahyökkäykset aiheuttaneet loputonta tuhoa siellä, missä jokaisella pitäisi olla kyvyt ja oikeus kasvaa itsekseen ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Kun mä aloitin terapiassa ekaa kertaa silloin 13-vuotiaana mun terapeutti kysyi, että mikä voisi olla pahinta, mitä musta voisi tulla. Mä mietin siinä hetken ja vastasin sitten, että pahinta olisi olla niin tavallinen, että seisoessaan ihmisten keskellä häviäisi väkijoukkoon kenenkään näkemättä.

Niihin aikoihin mun suuri suunnitelma oli edelleen tulla maailmankuuluksi tanssijaksi, kaikkien parrasvalojen kirkkaimmaksi tähdeksi ja massojen rakastamaksi... siitä huolimatta siis, että mä anoreksian ansiosta painoin pian enää 36 kiloa.

Se johti siihen, että mun suunnitelmat valui kaikki suohon ja tanssi lopetettiin lääkärin ankaralla määräyksellä... kaikista mun kitkeristä vastalauseista huolimatta.

Ja niin... mä ymmärrän siis kyllä, miksi jengi oli silloin niin huolissaan, mutta suurimman vihlaisun aiheuttaa edelleen se kokemus, kuinka helppoa oli parilla sanalla pyyhkäistä pois kaikki, minkä eteen olin tehnyt työtä. Muutamassa sekunnissa kaikki pimeni, eikä edessä näkynyt enää mitään, mistä ottaa kiinni.

Joo... niin mä sitten ajelehdin vuosia, valuen virran mukana kuin kuolemaa tekevä eläin, jonka pää enää hätinä pysyi vedenpinnan yläpuolella. Mä lähdin kyllä kovalla innolla yrittämään juttua toisen perään, mutta syystä tai toisesta jokainen kokeilu (seitsemän eri koulua ja monta eri työpaikkaa) tuli ennemmin tai myöhemmin tiensä päähän vahvistaen mussa sitä tunnetta, etten tulisi koskaan kuulumaan mihinkään.

Myös ihmissuhdepuolella mä tunnuin menevän kerta toisensa perään ojasta allikkoon, ja mun perhe näytti usein olevan ihan siinä luovuttamisen reunalla katsellen alas: kaikista perkeleen pellehypyistä ja muista yrityksistä huolimatta mun vointi ei lähtenyt paranemaan, eikä niistä jo opituista maneereista tuntunut pääsevän enää mihinkään.

Kun sitä samaa paskaa oli jatkunut vuodesta toiseen, aloin mä pikkuhiljaa todella katua sitä heittoa tavallisuudesta. Mikään ei olisi ollut sen hienompaa, kuin pystyä syömään normaalisti, elää normaalia elämää ja olla osa normaalia ystäväporukkaa, joka saattoi kyllä juhlia pikkutunneille, mutta ilman ylimääräisten kemikaalien tuomaa itsekkyyttä, häikäilemättömyyttä ja tietty sitä jatkuvaa sekoilua (jota mä siis harrastin ihan yhtä lailla).

Niinä vuosina, kun mä päivästä toiseen elin ihmetellen sitä, mikä musta oli (jo) tullut mä en kuitenkaan koskaan ollut tullut ajatelleeksi, että jonain tulevista päivistä mä todella joutuisin lisäämään listan jatkoksi huumeaddiktin. Mä tiesin jo silloin kymmenen vuotta sitten olevani monia asioita (enemmän huonoja kuin hyviä?), mutta kun se päivä tuli, kun mä ekaa kertaa heräsin viekkareissa tuntui musta todella siltä, että nyt kaikki - ihan kaikki- on hävitty. Mä olin niin pohjalla, ettei alemmaksi olisi enää päässyt vaikka kuinka olisi yrittänyt kiemurrella.

Joka tapauksessa aika kuitenkin kuluu ja antaa meille uuden tilaisuuden korjata, kasvaa ja toimia toisin ihan joka päivä. Ei sillä loppupeleissä ole enää väliä, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten nyt, kun horisontissa vihdoin näkyy maata.

Niin kauan, kun musta tuntuikin siltä, etten sovi mihinkään, kuulu kenellekään tai ole menossa minnekään on nyt vihdoin tullut senkin aika, että mun juuret löytää jotain, johon kiinnittyä ja alkaa kasvaa. Kun katsoo noita kahta kuvaa vierekkäin, voi joko jäädä suremaan sitä, mitä silloin oli (vaaleine hiuksineen ja suttuisine meikkeineen) tai kohdistaa katseensa tulevaan ja niihin mahdollisuuksiin, joita on tarjottu siksi, että olen elänyt sen elämän, joka kipuineen kaikkineen on johtanut tähän nimenomaiseen pisteeseen.

Joten... mä kysyn teiltä: miksi jäädä polkemaan paikoilleen niihin juttuihin, jotka saa meidät uskomaan, että on oikeutettua olla vihainen, katkera tai olla ottamatta vastuuta? K̈́un todellisuudessa tämä päivä on ainoa, mitä meillä just tällä hetkellä on matkalla kohti huomista.

Mä itse olen elänyt tätä elämää kahdella tavalla: joko peläten, että muutun näkymättömäksi niiden ihmisten keskellä, jotka ei muutenkaan olleet valmiita mua näkemään tai toivoen, että aika kuluisi taaksepäin päästäen mut tekemään toisenlaisia valintoja ja elämään toisenlaista elämää... eikä kumpikaan ole tehnyt mua kokonaiseksi kovista yrityksistä huolimatta.

Näin ollen jäljelle jää siis enää se kolmas - ja viimeinen - vaihtoehto, eli alkaa kasvaa omaksi itsekseen... sellaiseksi, kun munkin oli alunperin tarkoitus tulla. Jokaisesta meistä tulisi kasvaa vahva, kokonainen ja ainutlaatuinen kaikkine "tavallisuuksineen" ja "massasta poikkeavine" erityispiirteineen.

Se on ihan yks hailee, kuinka monta veruketta meillä jo on valmiina "epäonnistumisen" varalta, koska ne muuttuu tarpeettomiksi heti, kun me opitaan irrottamaan niistä. Polttoaineena tulisi onnen sijaan käyttää aina ensin niitä juttuja, jotka ennen rasitti ja hidasti meitä: niistä meillä on varaa luopua, mutta onnesta ei.

Joo... Näin on! Jokainen meistä on miljoonan ja taas miljoonan eri tekijän summa ja jokainen, joka meidän elämään tulee (tai siitä lähtee) muokkaa sitä, millaiseksi me ollaan kasvamassa. Pidetään siis huoli siitä, että jatketaan matkaa kohti tulevaa sen sijaan, että annetaan virran ensin pysähtyä ja sitten seisahtua kokonaan: kukaan ei näytä hyvältä kahlatessan polviaan myöten paskassa :)