LUKU 78. LUMENVÄRISIÄ LUPAUKSIA
Jokainen, joka on mun edellisvuosien joulupostauksia lukenut, tietää jo varmaksi väittää, että
kaikki joulufiilikset kuoli kokonaan pois jo 15 vuotta sitten. Joulu on tukehduttanut mua hapettomaksi jo monen monta vuotta: mä en kerta kaikkiaan ole osannut nauttia pyhistä enää vuosiin, niistä kovista yrityksistä huolimatta.
Käyttövuosina sattui usein paskaa aattonakin, eikä pahoinpitelyt ja yksinäisyys katsoneet kalenteria.
Oli pyhä tai ei, satoi niskaan taivaan täydeltä ahdistusta ja kotoa pahaa mieltä. Tällöin vain vähän nätimpään paperiin käärittynä.
Ennen, kuin huumeet tuli mukaan, mä kärsin aina joulun lähestyessä niin, että yritin vetää itseni hengiltä… tapahtumarikkaimpana vuotena 3 kertaa.
Joulu sai mun pahan olon tuntumaan entistä vaikeammalta kantaa… ja usein huomasin miettiväni, että ehtisin varmasti alkaa hajota ennen, kuin jengi tajuasi mun hävinneen maailman kartalta.
Makaisinko mä viikkoja kuolleena siinä samalla olohuoneen lattialla, josta ambulanssimiehet oli mut ennenkin keränneet?
Hautajaisia olisi turha sen kummemmin miettiä: ei ollut ketään, joka haluaisi tulla muistamaan.
Joka vuosi joulu sai mut siis painumaan kasaan surusta: joka vuosi pyhät oli tismalleen yhtä tyhjiä, kuin kaikki edellisetkin. Joka vuosi mä toivoin mahdotonta mahdolliseksi… ja joka vuosi se kirje hukkui muiden, vähemmän keksittyjen joulukirjeiden joukkoon.
Mutta: selvästi ihmeillä on tapana kuitenkin edelleen tapahtua, kun tarpeeksi kipeästi jotakin toivoo. Tämä vuosi on monessakin mielessä niiden kaikkien asioiden juhlaa, joista luovuin jo vuosia sitten, ajatellen, ettei niillä ollut tulevaisuutta.
Me vietetään yhdessä joulua… minä ja mun tuore perhe.
On toisaalta hullua, kuinka onnellinen voi olla ensimmäisen piparkakkutalon rakentamisesta, joululahjojen paketoimisesta ja kodin laittamisesta kauniiksi… jo pelkästään siitä riemusta, että enää en ole yksin.
Mä en tunne enää tänä vuonna olevani oman menneisyyteni vanki, vaan jopa joulu - se yksi piinallinen, kolmen vuorokauden putki – onkin taas jotakin taianomaista ja mulle kovin tärkeää.
Mä toivon hartaasti, että näitä tulee vielä monta lisää. Että kaikki tää onni kuuluu mulle vielä ensi vuonnakin.
Täällä nimittäin vakuutellaan kyllä päivittäin, ettei mun tarvitse enää koskaan jäädä yksin, että mua rakastetaan kaikkina tulevina jouluina yhtä paljon, kuin tänäkin vuonna… ja mä haluan uskoa.
Ehkä jo ensi vuonna mä uskallan luottaa siihen, että mun onni on tässä, eikä kukaan enää tule ottamaan sitä multa pois.
Että olen vihdoin kalavelkani maksanut… ja siten ansainnut olla onnellinen.
Niinpä mä päätän joka päivä ajatella, että nyt mennyt on mennyttä ja osa enää vain historian karhentamia sivuja… Mutta kyllä meistä jokainen toivottavasti tietää, ettei mitään voi pitää tässä maailmassa itsestään selvänä ja siten arvossaan huonompana.
On tehtävä aktiivisesti töitä sen eteen, ettei ne menneisyyden haamut enää palaa, ja pidettävä omalla toiminnalla huoli siitä, että kova vaivannäkö kantaa hedelmää jatkossakin. Jokainen meistä on onnensa ansainnut, mutta välinpitämättömyys oman tulevaisuuden suhteen pitää kyllä huolen siitä, ettei tulla koskaan unohtamaan ja pääsemään eteenpäin.
Nyt on kuitenkin aika toivottaa teille (ja meille) kaikille ihanaa joulua ❄️
See u on the other side, mimmi vetää nyt loimet niskaan ja lähtee töihin.
Ootte rakkaita, ootte ihania!
xx. Metta S. (ja perhe),
sekä aina teidän
❤️ Kimalle.fi ❤️