LUKU 77. KAUPPA LOPPUU KATKOLLE
Kuinka moni meistä, joilla on kokemusta raitistumisesta - tai sen yrittämisestä - tietää sen kamalan, kuristavan tunteen, kun kamat heitetään katkon ovesta sisään ja ovi menee lukkoon sun selän takana. Vapaus ja villit vuodet on ohi, ja nyt edessä häämöttää pelkkä osaston käytävä ja harmaan eri sävyjä vilkuttava tulevaisuus.
"Tähänkö tää kaikki päättyy", sitä miettii surullisena ja lannistuneena. Me ei olla vielä läheskään valmiita luovuttamaan sen elämän suhteen, johon ollaan satsattu kaikkemme kaikki ne kuluneet vuodet.
Me ei haluta päästää irti.
Siinä hetkessä sitä moni huomaa miettivänsä katkerana tän yhteiskunnan sääntöjä ja vaatimuksia. Miksei kanssaihmiset voi vaan antaa meidän elää miten eletään, vetää mitä vedetään.
Miksi se on kiellettyä, elää silleen eri tavalla… ja miksi mun päätökset on johtaneet mut tähän paikkaan, kun herra Alkomaholi hurjastelee edelleen hyväksytysti pitkin katuja.
Miksei käyttö käy, miksei kalterit kasva muidenkin takapihoilla.
Miksei elämä juhli meidän päätöksiä samoin, kun naapurin Riston huomaamatonta rietastelua tai kadun päässä kännäävään, eläköityneen poliisin ymmärrettävää, unetonta rähinää. Me hiffataan kyllä, miksi katkon käytävälle on päädytty… mutta sitä on vaikea tajuta, että miksi on pakko lopettaa.
Moni sanoo aina katkolle lähtiessään, että "oon täysin valmis raitistumaan" että "joo joo, tää riittää ja oon vetänyt tarpeeksi", ja yhtä moni sanoo kesken pois tullessaan, että "emmä ees haluu vetää, ei oo mitään ongelmaa". Että "mä pärjään ihan hyvin himassa, oon ihan eri mimmi nyt".
"En meinaa lähtee vetämään".
Moni siis pettää itseään selvitäkseen ajattelemasta sitä kaikkea, mitä katkon tyhjyyttään huutavissa tiloissa ei pääse mihinkään karkuun. Pari päivää menee nukkuessa univelkoja pois, mutta ihan viimeistään neljännen päivän aamuauringon mukana on vastakkain sen armottoman tosiasian kanssa, että jos mielii elää eri tavalla, on tehtävä asioita toisin.
On jätettävä kama, koko tuttu elämä, ihmiset, piikit, lääkkeet ja kaupankäynti lähimmän ostarin puhki kuluneissa varjoissa.
On unohdettava se jännitys, unohdus, jatkuva meno ja sekapäinen hauskanpito… jota hyvin harva tunnustaa jäävänsä kaipaamaan, vaikka katkon seinien sisäpuolella se on todellisuudessa ainoa, mitä pystyy ajattelemaan.
Mitä on menettämässä… ja miten siitä selvitä.
Haluaako… vai onko sittenkin vielä liian aikaista.
Ketäänhän ei voi pakottaa haluamaan toisenlaista elämää, eikä vanhempien painostus, koulun uhkavaatimukset, jälkihuollon huonosti ilmaistu huoli, tai hoitopaikan kädenvääntö ole riittävä syy selviytyä voittajaksi omia halujaan – omaa luontoaan – vastaan.
On tiedettävä, miksi haluaa pois.
Mitä haluaa saada sen sijaan, että kokee vain joutuvansa päästämään irti ja olemaan ilman jotakin, jota ilman ei kuitenkaan meinaa - sittenkään - olla.
On haluttava taistella ja saada jotain, jota kama ei pysty meille ikinä antamaan.
On oltava itselleen rehellinen ja päätettävä, että tekee asioita oikeista syistä.
Kuitenkin on monia selviytymistarinoita, jotka alkaa siltä samalta osastolta. Jengi lusii kaksi viikkoaan täyteen ja siirtyy sieltä kuntoutukseen… tai jättää homman kesken montakin kertaa vain todetakseen, että nyt on aika kokeilla uudestaan (kuten allekirjoittanutkin myöntää). Auroralla on monen käyttäjän suussa ilkeä jälkimaku… mutta koska moni polku päättyy, alkaa tai haarautuu sitä kohti, on jokaisen myönnettävä, kuinka suuri vaikutus läsnäololla ja Auroran turvassa pitävillä seinillä on.
Niissä elämän hetkissä, kun mikään muu ei kerta kaikkiaan riitä suojelemaan meitä itseltämme, on Aurora aina ottamassa vastaan.
Tämän joulun minäkin vietän tuttujen seinien sisällä – en enää asiakkaana, vaan pian valmiina hoitajana.
Tänä jouluna minä olen paikalla.
Let's make it count.
<3