LUKU 76. TUHLAAJATYTÖN JÄLJILLÄ
Huh. Vertaisuus on rankkaa hommaa, mä mietin tässä hymyillen, hypätessäni Siuntion asemalta Helsinkiin ajavaan junaan. On helppo huomata, kuinka tehot alkaa pikkuhiljaa laskea ja maanpinta taas löytyä tukevasti siitä omien jalkojen alta.
Viime viikot on olleet varsinaista ratakiskoa: sekä alku että loppu on mutkan takana piilossa, mutta vauhti on kova.
Kyyti on jännittävää, vaikka matkan määränpää onkin vielä puolituntematon.
Tänään oli mun toka vierailu pidempää päihdekuntoutusta tarjoavassa Sanaskodissa, ja maanantai kului yksilövastaanoton merkeissä Porvoon päihdepolilla.
Ehkäisevän päihdetyön webinaarin jälkihuttu on vasta saatu laantumaan, ja viimehetket Vuosaaren päihdepolin korvaushoidossa on käsillä.
Enää viisi päivää jäljellä, ja sitten kutsuukin jo seuraava rupeama näistä hoitajan opinnoista.
Se viimeinen.
Nyt on jännät hetket käsillä, elämä on ihmeellistä.
Olen vihdoin minä… ja juuri siinä, missä tuntuu hyvältä.
On ihan selvää, että sen täysin näkymättömän ja turhaksi itsensä kokeneen tytön on täytynyt kasvaa mun sisällä pikavauhtia isommaksi sen jälkeen, kun Kimalle alkoi näkyä ja ihmiset kiinnittää huomiota. Mun on täytynyt oppia luottamaan oman kokemukseni oikeellisuuteen ja siihen, millaisia työkaluja mun repusta löytyy - vaikka vielä muutama vuosi takaperin luulinkin, että ne on parhaimmillaankin vain muiden hylkäämiä romuja.
Ei oo helppoa aina muistaa, kuinka kovaa duunia on tullut matkalla tehneeksi, mutta sen manuaali tulee aina vähän tutummaksi, kun sivuja näyttää samalla jollekin toiselle.
Reitti ei ole ollut suora, eikä tosiaankaan helppo kulkea… mutta nyt mulla on kartta piirrettynä sille, joka päättää, että on oikea hetki seurata niitä mun jättämiä jälkiä.
Tää on siinä mielessä hommana hyvin uniikki ja alati liikkeessä, ettei asioita voi tehdä vain yhdellä oikealla tavalla, tai vain tyytymällä siihen, miten joku toinen on aikoinaan tupannut toimia. Vertaisena on reagoitava nopeasti - samalla kuunnellen niitä tarpeita, joita ei tyyppi osaa aina itsekään pukea sanoiksi.
Mikään ei ole selvää, eikä laturin rikkouduttua voi lainata naapurilta.
Sama johto ei käy meille kaikille.
Se on hyvin klassinen kysymys, että mitä olisin itse tarvinnut silloin, kun tilanne oli kaikkein eniten karilla ja keräsi vettä nopeammin, kuin Titanicin viuluilta kuulostava kuolema.
Mikä olisi voinut mua auttaa? Entä mitä olisi tarvinnut tehdä toisin, jotta lamppujen sammuttua olisi fikkarinkin pattereissa ollut riittävästi potkua valaisemaan jalkakäytävän reunaa.
Multa kysytään, että mitä ajattelen asiasta nyt, näin aikuisena… ja mä vastaan, vaikken taaksepäin voi enää palatakaan.
"Mä olisin tarvinnut jonkun, joka uskoo mun mahdollisuuksiin selvitä", mä sanon. "Ei siksi, että vaihtoehto on liian kauhea ajateltavaksi, vaan siksi, että on itse kulkenut samaa reittiä, ja päässyt silti perille".
Tässä onkin mun mielestä se juttu, joka pätee. Jopa ihminen, jolla on valtavat vaikeudet tunnustaa tai luottaa "auktoriteetin", tai edes hoitavan tahon motiiveihin ja päämääriin, voi silti nähdä itselleen sopivan esimerkin ja alkaa noudattaa sitä mallia, jonka näkee toimivaksi. Vertaisuus ei ole epätasa-arvoinen asetelma, vaan vertaisuus on parhaimmillaan nimenomaan sitä, että uskoit sitten itseesi, tai vain edessä istuvaan henkilöön, voi nähdä tarttumisen arvoisen mahdollisuuden, ja - ennen kaikkea - eväät muutokseen.
"Eikä tän inspiroivampaa ammattia oo olemassa", mä totean jälleen kerran tässä hetkessä, kun Sanaskoti jää taakse ja Helsingin seireeninlaulu voimistuu mun korvissa. Oli kyseessä mikä tahansa kaupunki, mikä tahansa kuulijakunta tai kuinka älyttömän jännittävä toimeksianto tahansa, mä huomaan, kuinka nöyräksi tää kaikki vetää.
Ja innostuneeksi.
Se pieni tyttö, joka ei tuntunut kelpaavan oikein kenellekään, alkaa vasta nyt huomaamaan, ettei yksikään stigma, yksikään särö minäkuvassa ole ikuisesti siinä, mihin se on osunut.
Värit haalistuu ja reunat pyöristyy.
Kohta niihin uskaltaa jo vähän koskea.
Mäkin kasvan isommaksi ja isommaksi joka päivä, ja jokaisena niistä päivistä mä pyrin tekemään sellaista työtä, joka huolehtii omistaan ja niistä, joiden arvo tuntuu omissa silmissä niin hirveän pieneltä.
Mun paikka ei ole kenenkään yläpuolella, enkä mä halua olla kenenkään portinvartija.
Minä lähdin sieltä, missä toiveet syntyy kuolleina ja tulevaisuus kuuluu vain muille.
Mä kuitenkin raivasin oman tieni.
Ja autan myös sinua.
Porvoo kutsuu seuraavan kerran tulevana maanantaina,
ja Sanaskodissa nähdään taas perjantaina, 8.12!
Ihanaa viikonloppua kaikille,
minä vietän omani Hangon (!!) suunnalla.
Ootte mahdottoman tärkeitä <3
Metta S. & Kimalle.fi