LUKU 7. LUPAUSTEN KAIKU

Vaikka tänä vuonna Korona tuntuukin ajavan suohon yhdet jos toisetkin illanvietot, pikkujoulut ja muut kerääntymiset ajattelin mä, että olisi kuitenkin ihan hyvä kirjoittaa joulunajasta ja kaikesta siitä muusta, mitä se tuo tullessaan.

Kun mä olin pieni, aloitin mä joulunodotuksen jo hyvissä ajoin syyskuussa iltojen pimentyessä ja tein päivästä toiseen listoja pyydettävistä lahjoista, annettavista lahjoista ja mahdollisesti jopa itselle ostettavista lahjoista: joulu oli sitä aikaa, kun kaikki tuntui taianomaiselta ja kauniilta lumen leijaillessa hiljalleen ikkunan takana samalla, kun mä pimputtelin joululauluja menemään siihen pisteeseen, että jengi meidän taloyhtiössä hommaili korvatulppia selvitäkseen.

Ensimmäiset 14 vuotta mun elämästä joulu oli niin se juttu, jota mä odotin ylitse kaiken muun, sillä jouluaatto tuntui olevan se ainoa päivä vuodessa, kun ympärillä oli ihmisiä kellon ympäri ja kaikki oli iloisia äidin siivousstressistä huolimatta: edes ovenkahvojen pesu ei saanut mua lannistumaan kun kerta tiesin, että kuusenalus oli täynnä lahjoja ja serkut kovaa kyytiä matkalla meille kylään.

Kaikesta siitä malttamattomasta odottelusta ja jännittämisestä huolimatta alkoi homma kuitenkin laimeta mun silmissä niihin samoihin aikoihin, kun bulimia ja sitä kautta masennus nosti päätään: niin paljon kun mä olin joulua rakastanutkin alkoi se kolmen kattauksen ruokailu pitkän kaavan mukaan ahdistaa jo hyvissä ajoin ennen H-hetkeä... mä kuitenkin tiesin, etten mitenkään pääsisi huomaamatta oksentamaan, kun kerta kämppä oli täynnä jengiä (vaikkakin humalaista sellaista) aamusta iltaan.

Joo... parissa vuodessa mun kaikki joulunodotus oli vaihtunut jylläävään ahdistukseen, tiuskimiseen ja eristäytymiseen huolimatta siitä, missä pyhiä vietettiin: Italiassa mä kuljin suklaapuodin ja hotellihuoneen väliä, Levillä mä en lähtenyt meidän mökistä kertaakaan enkä mä Sallassakaan tainnut käydä kertaakaan kuistia pidemmällä. Mun vanhemmat ja isosisko yritti kyllä selvästi parhaansa, mutta jossain kohtaa kaikki (minä mukaan luettuna) vaan luovutti ja antoi mun jäädä sänkyyn masentumaan silläkin uhalla, että myöhemmin vituttaisi vielä tuhannesti enemmän: sen taistelun voitto oli yhtä kaukainen unelma kuin kuun koukkaaminen taivaalta perhoshaavilla.

Joulu: se on sitä aikaa, kun lupauksia annetaan ja lupauksia rikotaan... hyvänä esimerkkinä vuosi 2013, jonka loka-marraskuussa mun itsemurhayritys sotki paljon muutakin, kuin vaan mun omat suunnitelmat.

Se oli se vuosi, kun mä ekaa kertaa pitkiin aikoihin odotin taas joulua, sitä tulevaa aikaa mun rakkaimman kanssa kaikista ongelmista huolimatta...mut sitä joulua ei vaan koskaan vietetty, ei sen enempää kuin mitä tulevinakaan vuosina.

Koska joulun tulisi siis perinteisessä mielessä olla sitä aikaa, kun kaikilla on hyvä mieli ja aikaa antaa toisilleen tuntuu pyhät myös tuovan mieleen kaikki ne, jotka täältä on jo lähteneet: vaikkei pöydässä konkreettisesti olisikaan tyhjää tuolia tunnen ainakin mä menetyksen erityisesti silloin, kun kaikki muut on läsnä ja ainakin näennäisesti iloisella mielellä... joulu kun saa jokaisen haavan tuntumaan syvemmältä samalla, kun kiitollisuus omasta selviämisestä tuntuu sekä hienolta että vähän syylliseltä.

Niin... Vaikkei me aina osattaisikaan pitää kiinni meidän annetuista lupauksista (ripeästä kinkkukilojen karistamisesta seuraavaan jouluun selvinpäin) tai muistettaisi pitää niitä arvossa koen mä ainakin itse, että lupauksilla on tärkeä merkitys meidän kaikkien elämässä: lupaukset on niitä juttuja, jotka pistää meidät keskittymään tulevaan (ja unelmoimaan) ainakin sen yhden pienen hetken, kun joulumieli tahtomattakin saa suupielet vähän nousemaan.

Mä itse olen tosiaan luvannut monia asioita... pystymättä kuitenkaan pitämään niistä kaikista kiinni. Kuitenkin jo pelkästään tieto siitä, että olen yrittänyt tosissani riittää lohduttamaan niinä hetkinä, kun oma kykenemättömyys turhauttaa ja usko itseen on koetuksella. Iso osa lupauksista on kuitenkin niitä sellaisia, että me voidaan yrittää myöhemmin uudestaan huolimatta siitä, kuinka monta kokeilua meillä onkaan jo mennyt metsään: ainoa tyhmä valinta on lopettaa siksi, ettei vielä ole onnistunut.

Joo! Oli sun joulu sitten perheen luona, ystävien kanssa tai kotona Netfixin seurassa mä haluaisin sanoa kaikille, että vaikka yksi vuosi lähestyykin loppuaan on se seuraava aina jo matkalla iiiiihan yhtä erityisenä ja merkityksellisenä, kuin ne kaikki menneetkin: jokaisella, jolle se uusi vuosi koittaa on jälleen mahdollisuus tehdä taidetta tavalla, jota kukaan ei ole vielä nähnyt- elää sitä oman itsen näköistä elämää siihen suuntaan, johon kokee tärkeäksi mennä.

Siis: Sillä ei loppupeleissä ole väliä, onko tää kulunut vuosi ollut erityisen upea vai ihan megapaska verrattuna muihin, sillä niin kauan, kun me porskutetaan eteenpäin ja otetaan askelta. toisen. perään. onnistutaan me lopulta väkisinkin saamaan aikaan jotain pysyvää ja jotain, jota me halutaan säästää.

Yritetään siis tänäkin jouluna luoda kasa niitä kokemuksia, jotka pysyy meissä ja saa meidä  liikkeelle, sillä samalla tavalla kun monet meidän rakkaat, tulee osa meidän muistoista haudatuksi omenapuun alle sen polun viereen, jota me kaikki kuljetaan matkallamme kohti onnea.

Jokainen kokemus, oppi ja tapa tuntea on tärkeä sellaisenaan, sillä koskaan ei oikeesti tiedä, mikä hetki on se, jolloin niitä todella tarvitaan.

Älkää unohtako toisianne... kaikki tää hössötys on kumminkin kohta taas vuodeksi ohi :) 

 Home is where the heart lives ja kaikki on mahdollista niin kauan, kun me muistetaan <3