LUKU 66. RAJAN TAKAA

Millainen on se tarina, jonka sä päättäisit lukea kannesta kanteen, vaikka henki menisi? Mulle itselleni se on se, jonka on itse elänyt, hetkestä hetkeen.

Te varmasti jo olette kaikki keksineet, kuinka tärkeää kieli ja sen loputon monimuotoisuus mulle on. Mä luon ilosta, pelosta, surusta ja tuskasta, ja mä näen oman tuotokseni kehityksen kaaren parhaiten silloin, kun tarina on valmis ja tunnen konkreettisesti käpälissäni kaiken sen luovuuden, mitä olen paperille vuodattanut… Kaikkina niinä päivinä, joina olen sitä senhetkistä mestariteostani kehitellyt.

Mä olen itse järkkymättä sitä mieltä, että jokainen sana tulisi säilöä, vähintäänkin sinne omaan muistojen arkistoon… mutta mitä sitten, kun onkin itse vaan niin kertakaikkisen loppu ja hukassa, ettei ne eletyt hetketkään tunnu enää riittävän hyvältä syyltä muistaa, saati jatkaa enää elämistä.

Mä olen puhunut täällä ennenkin itsemurhasta, mutta muistaakseni vain siitä yhdestä yrityksestä, joka johti Meikun teho-osastolle heräilemään… mutta nyt musta tuntuu tarpeelliselta kertoa, ettei se valitettavasti ollut mikään ainutkertainen juttu.

Tällä hetkellä musta tuntuu tärkeältä nostaa se tunne – se kaiken nielevä hätä – tapetille siltä osin, miltä se ainakin musta tuntui… ja mitä sille olisi (ehkä) voinut siinä nimenomaisessa hetkessä tehdä.

Niihin aikoihin mä tunsin voineeni todella huonosti jo päiviä ennen, kun päädyin avaamaan ranteeni sinä tiettynä talvisena iltana…

Mutta tilanne itsessään eteni niin nopeasti, etten ehtiny tajuta pyytää apua ennen, kun se oli jo siinä määrin liian myöhäistä, että verta roiskui pitkin mun makuuhuoneen mattoa.

Mä en muistakaan siitä oikeastaan muuta, kuin koirat istumassa kauhistuneen näköisinä siinä mun vieressä, maistelemassa yhtä syyllisen kuin säikähtäneen näköisinä sitä alati kasvavaa verilammikkoa siinä mun jalkojen juuressa… ja kun mä havahduin siihen, mitä olin siinä parastaikaa touhuamassa… no, sitten olikin jo kiire ja melkein myöhäistä.

Mun terapeutti osasi myöhemmin kertoa mulle, että sillä nimenomaisella hetkelläkin mä dissosioin, mutta asioiden rullatessa valtavaa vauhtia eteenpäin sen tietäminen ei luultavasti olisi voinut mua siinä hädässä auttaa.

~

Kaikki alkoi siitä, että mun olisi pitänyt lähteä tapaamaan mun poikaystävää ja muita kavereita, mutta järkyttävä tarve ahmia kiilasi niiden suunnitelmien eteen.

Mun alkuperäinen, epämääräinen ajatus oli se, että ehtisin tietty ihan hyvin oksentamaan sen kaiken ulos ennen, kun pitäisi lähteä…

Mutta kun H-hetki oli käsillä – kumartuneena kohti wc-pytyn posliinisia sisäosia – ei mitään tullutkaan ulos.

Sen hetken jälkeen – sen sekunnin, jona tajusin, että voi paskan vitun perkele, kaikki "putket" oli tukossa – muuttui koko tilanne mun päässä enemmän tai vähemmän sumeaksi… ja vaikka se sumu suojasikin mun mieltä murtumasta pysyvästi, päätti mun kroppa toimia ilman sen konkreettisempaa lupaa tai ohjausta.

Joo. Mä muistan kyllä sen, kuinka musta tuntui sillä hetkellä, ettei vaihtoehtoja enää ollut… mutta sitä mä en muista, että olisin muka jotenkin tietoisesti päättänyt saada itseni hengiltä.

Se olisi siis nimittäin ihan paskapuhetta, jos joku nyt väittäisi, että mä olisin siinä tilanteessa jo päätökseni tehnyt, että mä olisin toiminut suunnitelmallisesti tai jollain tapaa tavoitteellisesti. Mä olin pelkästään ja kokonaan korviani myöten kyllästynyt elämään mun bulimian ehdoilla… ja sillä nimenomaisella hetkellä - talven pimentämänä iltana vuosia sitten - musta tuntui, että oli aika kitkeä pois kaikki se kuluttava, syövyttävä ja muusta yhteiskunnasta erakoittava paska pois lopullisesti.

Niin siinä siis vaan kävi, että mä päädyin siinä omassa uupumuksessani hakemaan keittiöstä sen pitkän ja pelottavan näköisen fileerausveitsen, jonka iskä oli teroittanut edellisenä viikonloppuna ja istuin se kädessäni sängyn reunalle… ja sitten mä viilsin.

Mä viilsin niin syvälle, ettei kotikonstit olisi enää millään riittäneet mua pelastamaan, ja siitä eneenpäin kaikki olikin pelkkää hullunmyllyä.

Mä olin vaan täysin ja lopen uupunut siihen asiaan, jonka olisi pitänyt olla mun elämä: mä olin vasta seitsemäntoista, ja niin taisteluiden uuvuttama, että olin valmis jättämään leikin kesken siitä(kin) huolimatta, että olen aina neuroottisesti pelännyt sekä kipua että kuolemaa.

Missä tahansa muussa tilanteessa se kivun pelko olisi siis varmasti saanut mut perääntymään, mutta ei enää silloin… ei enää siinä kuolettavan väsymyksen jääkylmässä sylissä, jonka tunsin mun ympärillä.

Kuolema kutsui mua jo sen rajan takaa, jonka moni uskoo nähneensä vilaukselta silloin, kun elämä poistuu meidän ruumiista… mutta koska mun äiti tuli kotiin ja pakkasi mut autoon pelastaakseen mun hengen, jäi kuolema sinä(kin) iltana nuolemaan näppejään.

Joten… mä kysyn nyt niiltä, jotka kaikessa ehdottomassa viisaudessaan kokee oikeudekseen ylenkatsoa niitä, jotka on syystä tai toisesta päätyneet itsemurhaan: mitäs sanotte nyt, kun olen tämän teille kertonut?

Onko itsemurha teidän mielessä vieläkin pelkurin ratkaisu tilanteessa, jossa on liian laiska tai haluton ratkaisemaan käsillä olevaa ongelmaa? Vai voisiko kyse ehkä sittenkin olla jostakin, joka asuu paljon syvemmällä meissä, kuin mikään haluttomuus toimia.

Eli…onko itsemurha sittenkin kuin sen nujerretun kuoren viimeinen huuto, joka kaikuu pimenevässä yössä ennen, kuin häviää pois? Häviää ja haihtuu sitten näkymättömiin jonnekin sinne kaukaisuuteen, josta kukaan ei voi meitä enää tavoittaa.

Mä uskon nimittäin itse, ettei itsemurha liity millään tavalla pelkuruuteen… koska mulle siihen tarttuminen on vaatinut aina järjettömän määrän rohkeutta, joka ei tule (tai edes mene) ilmaiseksi.

~

Palatakseni kuitenkin taas takaisin siihen ihan alussa esittämääni kysymykseen, haluan todeta, että jokainen tarina on kuulemisen arvoinen.

Oli kyse sitten muistosta, kokemuksesta tai ajatuksesta, jota häpeät kertoa ympärillä oleville ihmisille, tulisi jokaiselle tarjota ne speksit, joiden sisällä on turvallista tallettaa ja käsitellä niitä hetkiä, joiden aikaansaama suru saattaisi muuten päästä yllättämään ja tulla murtaneeksi meistä kenet tahansa kokonaan.

Häpeä on vitsaus ja suru tappaa, ellei siitä saa kiinni. Se ei ole mikään heikkouden merkki myöntää, että omat pelot tuntuu välillä olevan vahvempia, kuin me itse… sillä jokainen pelkää ja kokee häpeää.

Mun oma elämänviisaus tulee siis tässä: kun sä haluat kuolla, pidä kiinni elämästä… koska muuten sun suru ja murheet on voittaneet sut tavalla, jota ei enää saa korjatuksi. Jos kuolee pois, allekirjoittaa samalla sopimuksen, jossa todetaan, ettei mikään koskaan muutu paremmaksi.

Riemuvoitto elämästä saadaan aikaan vain sillä, että kieltäydytään kuolemasta.

Jää sinäkin siis tänne, vaikka nyt tuntuisikin siltä, että elämä on sut pettänyt ja todennut kelvottomaksi ja kykenemättömäksi selviytymään. Sun tarina ansaitsee tulla kuulluksi… ja jokainen sana on tärkeä tavalla, joka ehkä valkenee täysin vasta sitten, kun myrsky on jo laantunut ja antanut tilaa auringolle.

Eletään eteenpäin yhdessä ja sillä voimalla, jota kasvaa vain paikoissa, joissa suru haudataan kuolemaan. Kipu kuuluu elämään, mutta unohdus on kyseenalainen tapa yrittää selviytyä: vain muistamalla me pidetään huoli siitä, ettei kaikki tapahdu aina vaan uudestaan, ja taas uudestaan.

Ihanaa keskiviikkoa, älä säkään häviä sinne rajan taa 

💔

Metta S. & Kimalle.fi