LUKU 65. TAIVAANSINISTÄ VERTA

Meistä jokainen on varmasti kuullut sen täysin absurdin (vaikkakin romanttisen ja kutkuttelevankin) väittämän, jonka mukaan aidoilla aatelisilla oli aika paljon meitä muita sinisempää verta… ja että jos haluaa todella kutsua itseään Piritorin (?) kuninkaaksi, niin kyllä on piikin jälkeen paita ihan musteessa.

Tää on taas sellainen ajatus, jota olen tässä jo jonkun tovin päässäni pyöritellyt.

Miten me todellisuudessa erotellaankaan ne jyvät niistä akanoista?

Millä me osoitetaan todeksi se, että oltaisiin (?) jollain tavalla parempia, kuin muut… Ja millä me pidetään siitä kuvitteellisesta valta-asemastamme kiinni, mikäli eteen tuleekin tilanne, jossa me joudutaan erinomaisuutemme todistamaan.

Ihan vissi faktahan on nimittäin se, että nykymaailmassa nopeet syö hitaat ja heikot päätyy riutumaan kuoliaaksi niiden varjossa, jotka joko sillä tarpeettomalla pullistelulla tai muita kovemmalla äänellä pyrkii osoittamaan kaikille muille sen oman paikkansa.

Tässä maailmassa ja ajassa kiusaajat kukoistaa samalla, kun kiusattu pakotetaan vaihtamaan koulua (tai jopa työpaikkaa). Ja tää aika pitää kyllä huolen siitä, että meidän on "myytävä" itsemme joka taholle, mikäli me meinataan tulla nähdyksi ja saada lupa kukoistaa.

Ig, Tiktok, työmarkkinat ja kaikki muutkin vapaat kasvualustat pitää huolen siitä, että vain räikein kimmellys huomataan: jokaisen on siis aktiivisesti mietittävä, millä askarteluliimalla omansa kiinnittää.

Tää kaikki tuli mun mieleen valtavana vyörynä tossa ihan pari päivää sitten, kun pääsin toteuttamaan mun ikioman, pitkäaikaisen haaveni ja puhumaan kolmelle eri yläasteelle, 13-15-vuotiaille peruskoululaisille.

Ja uskokaa, kun sanon! Mä nautin suunnattomasti joka hetkestä - jokaisesta kysymyksestä ja läsnäolon hippusesta… mutta samalla mun muistoihin vyöryi voimalla niitä säpäleitä ja teräviä sirpaleita ajoilta, joina mä itse olin heidän kanssa saman ikäinen.

…ja kuitenkin jo täysin lytätty ja rikottu niiden toimesta, joita olisi pitänyt voida kutsua kavereiksi.

~

Mä muistan edelleen liiankin hyvin kaikki ne kerrat, kun piti nousta omalta paikalta, mennä seisomaan luokan eteen ja pitää se esitelmä, jonka eteen olin nähnyt valtavan määrän vaivaa… ja vaikka mä kaikella sillä (vielä jäljellä olevalla) rohkeudella ja uhmalla vastustin sitä itseään toistavaa historiaa, oli itku joka kerta tosi lähellä, kun naureskelu ja huutelu alkoi jo ennen, kuin pääsin edes aloittamaan...

Eikä kukaan noussut koskaan kohtaamaan sitä mun kanssa.

Onneksi tilanne - minä - on kuitenkin muuttunut paljon näinä viitenätoista vuotena, jotka mulla on ollut aikaa toipua ja kasvaa: mua ei enää paina maahan se lapsi (tai aikuinenkaan), joka kovalla äänellään pyrkii peittämään sitä omaa epävarmuuttaan.

Mä olen siis selvästi onnistunut ainakin tässä: näiden viimeisten kymmenen vuoden tapahtumien ansiosta, mä olen kasvattanut oman arvoni niin vahvaksi, ettei kukaan saa mua enää epäröimään, vaikka kuinka yrittäisi hihitellä ja supattaa mut kumoon. Mä tiedän, että mun ääni kantaa… Ja ennen kaikkea mä uskon omaan tarinaani ja näiden vasta matkansa alussa olevien nuorten mahdollisuuksiin niin lujasti, ettei epäilys enää mahda mulle mitään.

~

Mä en siis väitä, että mun veri olisi yhtään sen sinisempää, kuin kenenkään muunkaan… ei. Mä vaan oon tässä kertomassa, ettei sillä ole mulle mitään väliä, eikä pitäisi olla sullekaan.

Valta ja voima ei nimittäin ole sitä, että me yritetään toisia polkemalla ja vähättelemällä vakuuttaa itsemme siitä, että "kyllä me nyt saletisti ollaan aitoa tavaraa, kunhan vaan pullistellaan niitä lihaksia", jotka ei välttämättä ole vielä ehtineet edes kasvaa.

Voima on mun mielestä sitä, että me osataan valita, minkä asioiden puolesta me sitä käytetään… ja valtaa saa vain sillä, että on niin aito, että saa toisetkin uskomaan ja sitten seuraamaan.

Käytetään siis kaikki - iästä ja elämäntilanteesta huolimatta - omista resursseistamme siivu sen varmistamiseen, että jokaisella on koulussa, työpaikalla ja tässä yhteiskunnassa mahdollisuus kuulua, lupa tulla nähdyksi ja muun yhteisön tuki takaamassa, että jos meistä joku matkallaan kompastuu, on aina joku, joka auttaa sut takaisin pystyyn.

"Taivaansinistä verta ei harmi kyllä ole olemassakaan… mutta sunkin sydän pumppaa pelkästään kultaa, kun unohdat ne viidakon lait ja tarjoudut jakamaan sekä sun ikiomaa voimaa, että sitä valtaa".

P.s. Kiitos kaikille teille ihanille, jotka kuuntelitte mun tarinan. Ootte rohkeita, vahvoja ja niin täynnä potentiaalia, että älkää unohtako omaa oikeuttanne loistaa.

Joillakin teistä on raskas taival edessä, mutta kun se päätöksenteon hetki on käsillä, mä toivon, että te silloin muistatte mun sanat ja valitsette siksi viisaammin, kuin mitä minä tein.

Kipu kuuluu tietyissä määrin elämään, joten sen sijaan, että pakenette sitä päihteisiin ja hukutte lopulta itsevihan pyörteisiin, olkaa rohkeita. Seiskää tukevasti ja arvioikaa edessä olevan päätöksen jälkipyykki ennen, kuin annatte houkutuksen viedä teitä… sillä teillä on jo kaikki tarvittavat työkalut siinä käden ulottuvilla, valmiina toimimaan.

Nyt ei tarvitse siis muuta, kun käyttää niitä ja huomata, että oot vahvempi, kuin se sun kipu ja paha olo… sillä niin kauan, kun on toivoa, on myös tulevaisuus.

It's all up to you now.

Oltiin me siis kuninkaallisia tai ei: sä oot mahtava ja siksi uniikki ja tärkeä… joten älä ikinä anna kenenkään selittää sulle mitään muuta.

Voimia ja valtaa valita paremmin: siinä on resepti parempaan huomiseen <3