LUKU 64. ALMA

Sielu… niin mistä se tulee, ja mihin se lopulta menee? Mistä syntyy ihmisen sisin, ja kuinka paljon on ulkoisten tekijöiden mahdollisuus siihen vaikuttaa.

Sielu on iso sana, eikä sitä voi täysin toiselle kuvailla tai selittää.

Sielu on se asuja meissä kaikissa, mutta ilman (hellää) huolenpitoa sekin rappeutuu ja ottaa iskuja vastaan sitä heikommin, mitä välinpitämättömämpiä meistä sen suhteen tulee.

Mä itse siis uskon, että sielu on se, joka lopulta tekee meistä meidät, ja niin kaunista, kuin yksilöllisyys onkin, täytyy meidän kaikkien silloin tällöin pysähtyä miettimään, mikä se meidän "paikka" tässä "universumissa" on. Miltä se meidän sielu oikein näyttää sitten, kun se joku päivä meistä irtautuu… Palatakseen taas energiaksi tähän meitä ympäröivään maailmankaikkeuteen ja siihen, mitä on vasta tulossa.

Eli: kuinka paljon on niin liikaa, ettei ne rapatessa roiskuneet pärskeet enää peseydykään pois?

Mä oon nimittäin aika valmis lyömään vetoa, että jokainen meistä on ainakin kerran elämässään joutunut sen pahan olon ja syyllisyyden äärelle, joka syntyy silloin, kun me tehdään jotain pahaa.

Mä en tällä tietenkään tarkoita nyt sellaisia asioita, kuin kissanpentujen hukuttaminen tai muu massamurha, ei. Nyt on kyse enemmän niistä juttuista, joiden kohdalla meihin itseen on tullut haava, sen oman toiminnan ja sitä seuranneen tunteen kautta.

Joo: ne on niitä hetkiä, joina me todella ymmärretään tapahtunut ja pahimmillaan ymmärretään sekin, ettei tilannetta voi enää korjata. Me ollaan rikottu jotain meidän omassa sisimmässä… ja se sellainen haava on rakenteeltaan sitä sorttia, joka me tullaan luultavasti tuntemaan osana meitä aina… ihan sinne viimeiseen hautaan asti.

Uskottiin me sitten jumalaan tai kohtaloon tai vaikka vaan meidän omaan itseen, tietää meistä jokainen, että näistä eroavaisuuksista huolimatta me ollaan kaikki ennen kaikkea vastuussa itsellemme ja sille hengelle - sielulle - joka meissä asustaa... Ja kun jotain niin raskasta tapahtuu, ettei sitä kaikesta huolimatta saa enää korjatuksi, tunnen ainakin minä sen syvän surun ja kivun itsessäni tajutessani, mitä todella tapahtui.

~

Mulle itselleni kävi just näin noin kahdeksan vuotta sitten silloin, kun mut lopulta siirrettiin Helsingistä Kouvolaan yksityiseen laitokseen siksi, ettei stadissa kertakaikkiaan ollut enää yhtäkään kiveä kääntämättä.

Mä olin ollut hoidossa siellä, täällä ja tuolla, ja koska mikään ei tuntunut auttavan, kokeiltiin viimeisenä oljenkortena siirtoa muualle, muihin maisemiin.

Siellä mä sitten tutustuin mua aika paljon nuorempaan tyttöön, josta hyvin nopeasti tuli kuitenkin mulle tärkeä ja läheinen ystävä… ja mitä kauemmin mä siellä olin, sitä tärkeämmäksi se suhde mulle muodostui: mä en ollut enää ihan yksin.

Kun mä olin sit ollut siellä ehkä vähän reippaan kuukauden, saatiin me jollain ilveellä lupa henkilökunnalta lähteä yhdessä katsomaan, miltä Kouvolan yöelämä näytti keskiviikko-yönä. Meidät heitettiin autolla juna-asemalle, josta me kikatellen ja hiuslakalta tuoksuen iskettiin ensimmäiseen vastaantulevaan kioskiin, joka vielä oli siihen aikaan auki… ja niin me sitten tilattiin juotavaa.

Koska mä en itse enää niihin aikoihin koskenut alkoholiin lainkaan, oli mulla tietty lakkapullo mukana... Ja siinä vaiheessa, kun mä aloin itse hyvää vauhtia lähestyä sitä (monille muillekin tuttua) mielentilaa jossakin siellä mahtavan fiiliksen ja öyskyjen rajamailla, pyysi tää tyttö saada kanssa pienet hömpsyt.

Jep… Mun päässä laukesi hälytys samoin tein, mutta koska lakka vei mua jo hyvää vauhtia kohti totaalista holtittomuutta ja valheellista rakkautta koko ulkomaailmaa kohtaan, mä myönnyin lopulta ja kippasin mäntään vähän litkua.

Me istuttiin siinä baarissa vielä hetki ja lähdettiin sitten bilevaatteissamme ulos hyytävän kylmään joulukuun yöhön.

Parhaiten mä muistan koko illasta sen, kun me istuttiin siinä Kouvolan rähjäisellä juna-asemalla, nauraen yhdessä sille koko meitä ympäröivälle maailmalle… satavarmana siitä ikuisesta kuolemattomuudesta, jonka lakka sai aikaan lämmittäessään meidän ajatuksia.

Jossain kohtaa mä kuitenkin havahduin siihen, ettei mun ystävä ollut enää millään muotoa mukana keskustelussa, vaan tuijotti lasittunein silmin eteensä mumisten välillä jotakin käsittämätöntä.

Mä nostin hänet kädestä pitäen seisomaan ja liikkeelle ajatellen, että kävely ja hyisen kylmä ilma kyllä herättäisi koomasta kuin koomasta.

Me käveltiin reipas kilometri, ja ehkä jopa vähän päälle. Kouvola oli mulle täysin vierasta aluetta, ja lopulta mä huomasin, että keskustan valot alkoi jäämään taakse, eikä missään näkynyt enää ketään.

Mä juttelin koko matkan, kaikkea mahdollista mitä mun päähän vain sattui juolahtamaan, sillä joka askeleella mua alkoi pelottaa yhä enemmän. Lopulta mä tajusin, että oli pakko pysähtyä, ja kun mä vedin häntä kädestä ja kysyin, että pystytkö seisomaan, mun ystävä putosi ensin polvilleen, ja sitten kyljelleen lumiseen maahan.

…ja se oli se hetki, kun mä tunsin, kuinka pakkasen kylmentämät kyyneleet alkoi putoilla mun poskia pitkin.

Siinä mä sit istuin, sillä jäisellä asfaltilla… Pidellen tajutonta ystävääni sylissäni.

Mä yritin parhaani mukaan lämmittää häntä ja saada samalla hereille, mutta mitään ei tapahtunut: oli pakko soittaa apua.

Me istuttiin siinä kadulla melkein tunti… Mun ystävä siinä kuoleman rajamailla ja minä itkien varmana siitä, että olin nyt aiheuttanut jotain, josta me ei enää selvittäisi.

~

Tottakai mä olin stadissa nähnyt vaikka ja mitä ja soitellut lanssia kerran jos toisenkin, mutta jotenkin se tietty kerta on syöpynyt mun aivoihin kirkkaampana, kuin monet, monet muut.

Lopulta ambulanssi sit tuli, ja mä katselin edelleen itkien, kun mun ainoa oikea ystävä lastattiin sinne auton perään ja ovet suljettiin mun naaman edestä. Mä pyysin, anelin ja rukoilin, että he ottaisi mut mukaan sairaalaan. Mä olin itse herännyt niin monesti vieraasta paikasta ja aina täysin yksin, etten halunnut hänen joutuvan kokemaan sellaista… ja ihan pelkästään mun huolimattomuuden takia.

Joo… Mä yritin avata niitä ambulanssin ovia mennäkseni mukaan, mutta ensihoitajat tönäisi mua kohti soitettua taksia, jonka oli määrä viedä mut takaisin hoitokodille, odottamaan tietoa mun ystävän selviämisestä… ja se oli kuulkaa yksi pisimmistä öistä, joita on koskaan joutunut elämään.

Vaikka mä en periaatteessa uskokaan jumalaan, on se jollakin tapaa lohdullinen ajatus, että kun me täältä kerran lähdetään, peseytyy kaikki meidän synnit, pahat teot ja katumus pois, vapauttaen meidät kaikesta elämän rajallisuudesta ja ihmisyyden kahleista.

Että sitten, kun meidän aika tulee siirtyä ajasta ikuisuuteen, saavutetaan me vihdoin se rauha, jota kukaan ei voi meiltä enää viedä tai ottaa pois: ei viedä, eikä muuttaa miksikään pahaksi.

Kun se mut hakemaan tullut taksi sit lopulta kurvasi keskelle metsää ja hoitokodin pihaan, oli mun omahoitaja siinä pihalla vastassa. Mä muistan hämärästi ajatelleeni, kuinka hänkin näytti kymmenen kertaa vuosiaan vanhemmalta sen huolen ja murheen takia, jonka mä olin nyt tahattomasti saanut aikaan.

Kun mä pääsin sisään, mulle annettiin iltaläkkeet ja pari tarvittavaa, jotta saisin nukutuksi, mutta eihän siitä tullut mitään. Mä istuin yksin itkemässä sillä sohvalla pimeässä olohuoneessa, pelottavan varmana siitä, ettei mitään ollut enää tehtävissä... ja joka kerta, kun mä suljin silmäni, mä näin mielessäni kuvan mun ystävästä, makaamassa sinertävin huulin siinä maassa mun sylissä.

Mun omahoitaja kuitenkin sit kurkkasi sieltä olohuoneen ovelta ja tuli istumaan sohvalle mun viereen, ja vaikka hänkin hyvin tiesi, ettei jumala ollut millään muotoa osa mun elämää (saati mun ensimmäinen ajatus ongelmatilanteessa), kysyi hän kuitenkin hiljaisella äänellä, että "haluaisinko mä rukoilla hänen kanssa, mun ystävän puolesta".

Siinä mä sitten itkin entistä kovemmin sanoessani, että enhän mä edes osaa: en ollut koskaan kokeillut. Lisäksi mun voimat oli niin loppu, etten meinannut enää jaksaa edes hengittää… mutta kuitenkin tää hoitaja otti mua lempeästi kädestä ja sanoi, että "auta meitä tällä hädän hetkellä, ja anna Metalle voimia jaksaa uskoa ja olla vahva".

Vaikka mä en osannutkaan sanoa, että kuuliko kukaan häntä tai mun äänetöntä anelua, tunsin mä hetken oloni vähän paremmaksi jo pelkästään siksi, että mun ystävä saisi kaiken tarjolla olevan avun selvitäkseen siitä, minkä mä koin aiheuttaneeni itse.

Mun olisi pitänyt tietää paremmin ja suojella sitä, jonka tiesin hauraaksi.

Tunnit kuitenkin mateli eteenpäin, ja lopulta mun puhelin soi tutusta numerosta. Mä katselin sitä hetken (valtavan paniikin kouraistessa mua sydämestä) varmana siitä, että kun puhelu yhdistää, kuuluu toisesta päästä tän tytön äidin ääni, joka voipuneena ja surusta turtana kertoo mulle, ettei hän selvinnyt.

Mä kuitenkin kurotin kohti vastaa-nappia, ja kun mä sanoin "haloo", vastasi hämmentynyt ja tokkurainen ääni linjan toisesta, että "missä vitussa mä oikeen oon, ja MIKSI MULLA ON VAIPAT".

Enkä mä ollut koskaan ennen ollut niin onnellinen kenenkään vaipoista: en vaipoista enkä siitä, että me molemmat saatiin sekä opetus että uudenlainen käsitys vastuusta ja kaiken hetkellisyydestä.

Minä selvisin, ja niin myös mun ystävä.

~

Elämä saattaa useinkin vaikuttaa kaoottiselta, oma sielu ikuiselta ja aika melkein loputtomalta, mutta niin se ei vaan ole.

Meidän sisin kaipaa huolta ja huolenpitoa samoilla tavoilla, kuin meidän kasvukin, eikä sitä koskaan tulisi ottaa itsestäänselvyytenä.

Sillä kertaa me molemmat onneksi pelastuttiin, mutta on todella vaikeaa edes yrittää käsittää sitä kivun määrää, jonka kanssa olisin joutunut loput ajastani elämään sitten, jos tilanne olisikin kääntynyt toiselle tolalle.

Mä olisin kantanut niitä kipeimpiä arpia itsessäni loputtomiin tietäen, että häntä ei enää ole… Tukehtuen siihen elämään, jonka olisin niin kovasti halunnut ojentaa hänelle elettäväksi.

Elettäväksi loppuun.