LUKU 62. BARBIE WORLD

Mitä jos... mitä jos huumeet olisikin sitä, mitä leffoissa näytetään ja baareissa kaivataan? Mitä jos ne olisikin kaikille yhtä lailla vain nostetta, kultahippuja ja glitteriä.

Kysynpä vaan.

Mä olen nimittäin tällä nimenomaisella hetkellä aika kypsä siihen, että mun kokemuksia, tunteita ja tonnin painoista menneisyyttä vähätellään. On tosi raskasta yrittää tankata toisen päähän, että syömishäiriö harvoin paranee sillä, että "mäkin oon ollu laihiksella, salee mun on anorexia" tai että huumeiden käyttö tuntuisi vähemmän paskalta, kun joku täysin tuntematon tulee ja sanoo, että "wou, menin psykoosiin pelkästään kannabiksen hajusta".

Nimittäin keep dreaming, dude.

Mistä se johtuu, että kaikki haluavat palasen siitä, mitä toinen yrittää parhaansa mukaan juosta karkuun? Miksi kaman (ja jopa syömishäiriöiden) ympärillä lilluu edelleen se sellainen epämääräinen pilvi, joka saa ymmärtämättömät ajattelemaan, että tässä on jotain hienoa.

Että tää rikosten, hyväksikäyttöjen ja epätoivoisten sielujen luvattu maa muka jotenkin pitäisi huolen omistaan.

Kyllä mä ainakin tunnustan ihan tässä kättelyssä, että ajatus loputtomista ug-bileistä ja mämmivedoista jatkoi houkuttelemista vielä silloinkin, kun olin ikään kuin "jo sisällä".

Mä tiesin, paljon essoista maksettiin, miten crackia poltettiin pelliltä ja kuinka pirivedot kantsi kokata, jos halusi ilotulituksia ja vuorokausien mittaisia ratoja...

Ja mä tiesin myös sen, keneltä oli hyvä kysyä mitäkin, jos joku oli stadissa silleen lopussa, että omistaan kannatti pitää visusti kiinni.

Tänä päivänä mä muistelen niitä ensimmäisiä kuukausia lämmöllä, ne oli niitä "yksinkertaisempia aikoja". Ne oli niitä aikoja, kun hampaat pysyi vielä suussa, eikä kädet ja jalat olleet niin mustelmilla, ettei shortseja kehdannut käyttää kodin ulkopuolella.

Yksinkertaisempia ne oli siksi, että juhlat jatkui vielä... juhlat, joiden luulin jatkuvan aina ja ikuisesti.

Aina... ja ikuisesti.

Sehän kun kuitenkin on se harvinaisen synkkä fakta, että kaikki juhlat loppuu aikanaan... Kaikki juhlat tulee ennemmin tai myöhemmin siihen pisteeseen, jona Tuhkimokin karkaa niin kovaa kyytiä, että kenkäkin unohtuu.

Jos jokin asia siis tuntuu olevan liian hyvä ollakseen totta, se yleensä myös on sitä. Mikään euforia ei kestä ikuisesti, eikä kama ole siinä mielessä mikään poikkeus. Vedettävää riittää kyllä, mutta hyvästä olosta on pian jäljellä pelkkä risainen muisto vain.

Niin se vaan nimittäin on, että etsiessään sitä oikotietä onneen - reittiä El Doradoon - tulee jokainen meistä jossain kohtaa kompastumaan omaan nokkeluuteensa. Kama on ankara isäntä... Eikä se vähän ajan kuluttua jaksa enää kuunnella sun tekosyitä, kipuiluja tai marinaa.

Ja siinä kohtaa sä oletkin jo (mun tavoin) naimisissa sen asiantilan kanssa, jonka et ikinä uskonut koskevan sinua.

Susta on tullut käyttäjä, jonka tarpeet kohdistuu jo jonnekin ihan muualle, kun kaupan vihannestiskiin.

Mitä voi siis tehdä toisin, vai onko jo oikeasti ihan liian myöhäistä? Mun mielestä ei, mutta moni luurangon laiha ja koditon esikoinen saattaisi väittää toisin.

Meistä jokainen on nähnyt niitä surullisia hahmoja sateisella piritorilla ja Dallape-puiston palaneilla nurmikoilla. Me ollaan kaikki joskus vilkaistu siihen suuntaan säälin ja surunsekaisin tuntein, ja mietitty, mikä on ajanut sen kyseisen ihmisraunion luovuttamaan oman itsensä suhteen niin täysin... ja kaiken sen, mitä olisi ehkä vielä voinut olla.

He on jääneet jumiin sinne unohduksen ja vastuunsa pakoilun kurimukseen, ja unohtaneet, kuinka vahva voima toivo on.

Niin kauan, kun sulla on toivoa, sulla on myös tulevaisuus.

Älä luovuta... älä luovu toivosta.