LUKU 61. KUN HILJAISUUS KUISKAA - OLETKO KUULOLLA?

Me kaikki varmasti jo tähän päivään mennessä tiedetään, että jokainen meistä viestii muutenkin, kuin vain puhumalla... ja erityisesti me - joiden tarpeet ja toiveet on jo liian monta kertaa poljettu arvottomina murskaksi - koetaan usein todella vaikeaksi vaatia ääneen sitä, minkä pitäisi olla automaationa jokaiselle kuuluva oikeus.

Joo. Ainakin mulle itselleni on kehittynyt tässä vuosien varrella todella vaikea piirre kitkettäväksi: mä en osaa pitää omia puoliani, tai sanoa suoraan, miltä musta tuntuu.

Siinä mielessähän tää on todella hassu paradoksi, että mä olen todella huono piilottamaan omia tunteitani. Kuka tahansa osaa sanoa yhdellä vilkaisulla mun suuntaan, että nyt mua surettaa, ärsyttää tai suoraan sanottuna v*tuttaa.

Mitä siis tapahtuu sillä hetkellä, kun mun pitäisi pystyä sanomaan, että nyt mun tunteita on loukattu, mun oikeuksia poljettu tai mun mieltä pahoitettu? No, mä kerron: mä muutun täysin mykäksi.

Mä olen siis jostain syystä vieläkin - kaikkien näiden vuosien jälkeen - se tyttö, joka antaa mieluummin vetää vaikka kyntensä irti, kuin toteaa ääneen, että "sinä satutat minua". Miksi? No siksi, että se on ihan hiton vaikeaa.

On helvetin vaikeaa pitää niitä omia puolia, kun toinen vaihtoehto on se, että puolustamalla itseäni ja omia oikeuksiani, mä taidan osoittaa toiselle olevani murrettavissa.

Mä näytän sille toiselle olevani eriarvoisessa asemassa... ja niin musta tuntuu, että avaamalla sen oman heikkouteni, mä annan toiselle mahdollisuuden potkaista sinne, missä se kipu kaikkein eniten tuntuu.

Jep: täähän on ihan naurettavaa ja vinksahtanutta, tiedän sen... mutta tätä nimenomaista tekstiä kirjoittaessani mä tein itse jonkinlaisen läpimurron.

Mä olen pyöritellyt tätä aihetta päässäni monesti ennenkin, mutta vasta nyt - vasta näiden sanojen kautta - mä ymmärsin itse, mistä on kyse.

Mähän olen täällä ennenkin sivunnut sitä mulle itselleni kaikkein tärkeintä aihetta. Mä olen puhunut siitä suhteesta, joka lopulta tuhosi mut kokonaan, sai yrittämään itsemurhaa ja työnsi lopulta huumemaailman avoimena odottavaan syliin.

Se on nimittäin hirveä tunne, kun tajuaa, että se loputon, tuskaisa rakkaus on ollut yksipuolista... että kaikki se ontoksi ja tyhjäksi tekevä kipu olisi ehkä ollut vältettävissä, jos tämä ihminen olisi ollut mulle rehellinen.

Me harvemmin tapeltiin niin, että ääniä olisi juurikaan korotettu... mä itkin, anelin ja yritin saada edes jonkinlaista tunnereaktiota esiin samalla, kun hän katsoi mua viilipyttynä ja sivalsi lopulta sanoillaan siten, että kipu räjähti läpi koko mun tajunnan, vartalon ja romahtavan maailmankaikkeuden.

Mitä enemmän mä näytin, kuinka muhun teki kipeää, sitä kylmemmäksi hän muuttui.

Sitä hyisemmäksi hengitysilma meidän välillä kävi, ja sitä syvemmäksi se rotko muuttui, jonka yli yritin häntä kaikin jäljellä olevin voimin tavoittaa.

Lopulta mä olin siinä pimeydessä täysin yksin... enkä mä löytänyt enää takaisin.

Ja niin multa oli viety se taito, jota ihmisarvoksikin kutsutaan.

Tää on tosi raskas aihe, ja ainakin mua itkettää. Mä en ole antanut itseni ajatella näitä asioita enää moneen vuoteen, ja nytkin on aika vaikea sanoa, että mikä nosti nää jutut taas niin pintaan, ettei niitä voi noin vain sivuuttaa.

Jotkut ajattelee, että hiljaisuus on hyvä... mutta mä oon tässä kertomassa, että hiljaisuus on se, joka meidät tappaa, sieluineen ja elämänhaluineen kaikkineen.

Mun on todella vaikea kestää sitä hiljaisuutta, jonka tilalla oli ennen se tyttö, jolla myös oli oikeus olla näkyvä ja silti rakastettu. Sen hiljaisuuden paikalla oli ennen naurua ja sellaista lämpöä, jota ei auringostakaan saa... mutta nyt siellä on vaan pimeyttä ja niin kipeitä haavoja, ettei ne tule koskaan parantumaan kokonaan.

Mun tämän kertainen viisaus tulee siis tässä: älkää hukkuko siihen hiljaisuuteen.

Mitä pidempään me nostetaan muiden tarpeet ja tunteet omiemme yläpuolelle, sitä kauemmaksi karkaa se osa meistä, joka koki ansaitsevansa vastarakkautta.

Sillä rakkaus kuuluu kaikille.

Meissä on kaikissa jotain hyvää.