LUKU 60. KH - KAUAS HUOMISEEN?

Kuten moni täällä - ja myös Kimalteen ulkopuolella - tietää, oli päätös lähteä korvaushoitoon se, joka mut lopulta pelasti... ja siksi mä nyt ajattelen, että voisi olla korkea aika kertoa nimenomaan siitä.

Tänä päivänä taitaa olla aika ennenkuulumatonta, että hoitoon pääsy kestäisi yhtä kauan, kuin mitä mulla, mutta joka tapauksessa mä itse koen, että se saattoi siinä tilanteessa olla myös hyvä juttu.

Pikkuhiljaa mä pääsin eroon kaikesta muusta, paitsi Subusta, sillä olin päättänyt, että filmiin mä halusin, eikä muita vaihtoehtoja siis ollut...

Ja se tarkoitti sitä, että mun olisi kerättävä kaikki se itsehillintä ja päättäväisyys, mitä mussa enää oli jäljellä.

Se ei kuulkaa ollut ollenkaan helppoa, mutta lopulta tuli sekin päivä, kun mut kutsuttiin osastolle RIPSYyn aloitukseen, ja kun mä sieltä vapauduin, alkoi se uudenlainen elämä ja siihen totuttelu.

Alkuun mun oli todella vaikea päästää irti niistä ihmisistä, joista oli jollain kieroutuneella tavalla tullut mun perhe viime vuosien aikana... mutta kun kaikki se ylimääräinen roina lakkasi sumentamasta mun aivoja, aloin mä myös nopeasti huomaamaan kaiken sen, mikä ennen oli vain mennyt ohi ja unohtunut.

Ne ihmiset oli lähellä vain niin kauan, kun musta irtosi jotain hyötyä, ja kun mä ekaa kertaa elämässäni aloin haraamaan vastaan, huomasin mä hyvin pian, ettei mulla oikeastaan mitään ystäviä ollutkaan... Ja kun mä myös lopulta pääsin kokonaan irti piikistä, ei meitä yhdistänyt enää sekään.

Niin ne kuukaudet kului, ja vaikka mä olinkin jälleen tosi yksin, piti sekä kissojen läsnäolo mut jotenkin järjissäni että uudet tavoitteet elämän syrjässä kiinni.

Mulle oli vihdoin väläytetty mahdollisuutta päästä aloittamaan C-hepatiitin hoito, ja lopulta tuli puhe myös mahdollisuudesta aloittaa työt vertaisena.

Mä tiedän ja tunnistan kyllä edelleen sen, että moni väheksyy sekä korvaushoitoa metodina että niitä ihmisiä, jotka siihen on lähteneet... mutta syytä siihen on tosi vaikea käsittää.

Mä kun en itse olisi enää mitenkään päin hengissä ilman sitä, enkä varsinkaan tällä polulla, jonka nimenomaan kyseinen hoito joka päivä mahdollistaa.

Onko se siis väärin valita itselleen tulevaisuus ja elämä? Vai pitäisikö meistä jokaisen alistua ja luovuttaa siksi, että kaikki ei ymmärrä niiden työkalujen arvoa, joita meille tarjotaan.

Korvaushoito on edelleen monen mielestä sama asia, kuin se koira, joka karkasi veräjästä... mutta mitä jos se koira pakenikin jotain, jonka kynsistä se ei olisi koskaan muuten elävänä selvinnyt.

Varsinkin nyt, kun mä teen päivittäin töitä muiden hoitoon hakeutuvien parissa, näkee aika selvästi ne jakaumat, jotka meitä erottaa. Osa haluaa hoitoon siksi, että elämänlaatu paranisi edes vähän, ja toiset on todella päättäneet, että nyt on aika muutokseen.

Sitten on tosiaan myös niitä, jotka sanoo tekevänsä mitä tahansa muuta, kun edes harkitsevansa korvaushoitoon hakeutumista... ja silloin mulla herää valtavan kokoinen kysymysmerkki, että miksi niin.

Toki mä itsekin vastustin ajatusta ensin kovasti, mutta kun muuta toimivaa ratkaisua ei enää ollut jäljellä, oli munkin hylättävä se surkuhupainen ennakkokäsitys, jonka mukaan korvaushoito olisi se viimeinen naula mun(kin) arkkuun.

Korvaushoito ei ehkä sovi kaikille - eikä kaikki tuu harmi kyllä koskaan ottamaan saamaansa mahdollisuutta tosissaan - mutta sille, joka on päättänyt muuttaa elämänsä suunnan: miksi ei?

Miksi ei antaisi itselleen sitä pientä lahjaa, jonka siivittämänä voi todella saada itsensä - ja oman elämänsä - taas kasaan.

Korvaushoito ei tietenkään ole sen enempää taikasauva, kuin me polin työntekijätkään, mutta oikeanlaisella asenteella, sisulla ja ujolla toivolla voi rakentaa jotain tosi pysyvääkin silloin, kun lääkehoito on meitä tukemassa.

Joo... Se kun kuitenkin on ihan tuulesta temmattu ajatus, että kun kerran korvaushoidossa, niin aina korvaushoidossa.

Pois pääsee heti, kun vaan itse tahtoo.

Mutta: kannustaisin kuitenkin jokaista miettimään vakavissaan sitä omaa jaksamista ennen, kun lähtee tiputukseen ja sitten kokonaan lopettamaan.

Edessä on raskas polku, ja omaan itseenkin on tutustuttava ajan kanssa ennen, kun lääkkeen hävittäminen nolliin on hyvä (ja pysyvä) vaihtoehto.

Mä olen itse ollut korvaushoidossa nyt viisi vuotta, ja vaikka aina silloin tällöin joku kysyy, olisiko aika lopettaa, pysyy mun vastaus toistaiseksi samana.

Korvaushoito on ja pysyy niin kauan, kun pelko pärjäämisestä kummittelee mun omien ajatusten takana... piilossa, mutta yhtä kaikki olemassa.

Mulla ei nimittäin ole kiire pilaamaan kaikkea sitä hyvää, mitä näihin viiteen vuoteen on mahtunut... Enkä mä todellakaan meinaa löytää itseäni taas kentältä (vain) siksi, että unohdin kuunnella itseäni ja sitä, mikä on mulle - tässä hetkessä - parhaaksi.

Sillä ei siis ole mulle tuon taivaallista väliä, että kuinka moni kauhistelee ja kuiskuttelee mun selän takana sanoen, että olen jotenkin vähempi siksi, että hoidan itseäni. Olenko mä todella raittiudessani vähemmän arvokas, kuin se, joka lähtee töistä kotiin Alkon kautta, napaten hyllyltä punaviinipullon matkalla himaan?

Mä en osaa tätä nähdä, joten älkää tekään antako toisille sitä iloa, että kokisitte huonommuutta.

Korvaushoito auttaa just niin pitkälle, kun on tarvis: loput mietitään sitten, kun sen aika on <3

P.S. Ihanaa Kimalteen merkkipäivää sinulle, minulle ja kaikille niille, jotka edelleen lukee mukana! Kuka olisi uskonut, että me vielä päästään lukuun 60 ja siltikin jatketaan.