LUKU 58. KORVESSA KULKEVI LAPSOSEN TIE

Mä en voi väittää, että mun lapsuus olisi ollut huono... varsinkaan, kun on tällä matkalla kuullut paljon niitäkin tarinoita, joissa lapsuuden koti oli täynnä päihteitä, väkivaltaisia vanhempia ja kotietsintöjä.

Mun perheeseen kuitenkin kuului sekä äiti että isä... ja ainakin osittain sellainen suku, jonka muutamasta jäsenestä voin edelleen ammentaa voimaa.

Homman nimi on kuitenkin se, etten myöskään voi väittää, että kaikki mun ongelmat olisi ilmestyneet tyhjästä. Äiti painoi duunia niin, että välillä ei näkynyt kotona ollenkaan, ja kun isän selkä pamahti, alkoi ne kaljatölkit olla tuttu näky meidänkin sohvapöydällä.

Mä muistan myös edelleen kuin eilisen sen yhden illan, kun isän olisi pitänyt pestä mun kanssa hampaat. Mä kiukuttelin ja sanoin, että äitin kanssa tehdään erilailla, ja ilmeisesti monen tekijän summana iskä pimahti, haki nahkavyön ja antoi mulle selkään niin, että huusin äitiä ja itkin kovempaa, kuin vielä koskaan... mutta äiti ei tullut väliin.

Sinä iltana mä sain niin tuta, että itkin vielä pitkään sen jälkeenkin, itkin äitiä ja makasin lattialla selkä ja persus niin kipeänä, ettei nouseminen tullut mieleenkään. Äiti katsoi olohuoneessa telkkaria, eikä tullut halaamaan.

Ja vielä tänäkin päivänä äidin halaaminen tuntuu oudolta. Ei pahalta, mutta ei myöskään kovin luonnolliselta.

Kun me sitten kasvettiin siskon kanssa ulos lastenhoitajista ja jäätiin kahdestaan kotiin silloin, kun porukat oli duunissa, alkoi ne todelliset ongelmat. Mun sisko kiusasi, hakkasi ja haukkui, enkä mä lopulta enää mennyt koulusta kotiin ennen, kun siellä oli paikalla joku aikuinen... yleensä mä olin enemmän turvassa silloin, kun paikalla oli todistajia.

Se ei nimittäin ollut mikään spesiaalitapaus, että mä soitin äidille töihin ja kerroin saaneeni jälleen kerran kunnon selkäsaunan. Mä kysyin, että koska sä äiti tulet kotiin, että tää tilanne on taas ihan kamala... mutta äiti ei joko koskaan halunnut uskoa tai osannut ottaa mua tosissaan.

Kaikki fyysinen pahoinpitely loppui vasta, kun mä kasvoin tarpeeksi isoksi, voidakseni antaa edes vähän samalla mitalla takaisin... mutta se ei tarkoitannut sitä, että ne ilkeät, satuttamaan tarkoitetut sanat olisi myös kuolleet matkalla.

Kun mä olin neljätoista, mun äiti lähti. Yhtenä aamuna se vaan pakkasi kamansa ja häipyi sanomatta sanaakaan, ja sekä mun isä että sisko kertoi mulle tosi mielellään, kuinka äiti skippasi mieluummin koko paskan, kun olisi mun kanssa samassa taloudessa... koska niin vaikea minä syömishäiriöinen, masentunut ja syrjäytynyt tytär olin, että jopa mun oma äiti oli vihdoin saanut musta tarpeekseen.

No, äiti kyllän palasi muutaman viikon päästä, mutta vahinko oli jo tapahtunut: mä olin jo tullut siihen tulokseen, että kaikki - kaikki - oli täysin mun syytä, eikä kukaan voisi mun aiheuttamaa katastrofia enää korjata... ja niin mä vaivuin yhä syvemmälle sinne pimeyteen, jonka läpi ei edes aurinko päässyt enää paistamaan.

Kuulkaa niin... Mun sisko oli selvästi oikeassa sanoessaan, että mä olin tuhonnut koko meidän perheen, saanut äidin lähtemään kotoa.

Että mun ei olisi koskaan pitänyt edes syntyä, eikä mulle tulisi koskaan olemaan paikkaa tässä maailmassa.

Että mä olen liian vaikea, hyödytön, raskas ja kelpaamaton: että kaikki olisi päässeet paljon vähemmällä, jos mä en olisi koskaan tähän maailmaan tullutkaan.

Niin ne vuodet sitten vieri pysäyttämättöminä eteenpäin. Mut huostaanotettiin ja siirrettiin kerta toisensa perään laitoksesta toiseen, eikä mikään tuntunut auttavan. Mun olo muuttui vuosi vuodelta tuskaisammaksi, ja kun sitten tuli se päivä, jona mä jäin ensimmäisen kerran poliisin haaviin - niin sekaisin lakasta, että nukahdin rattiin keskellä Lahden motaria - sanoi mun sisko inhoa tihkuvalla äänellä, että "miksi sä et vaan ajanut päin jotain tiiliseinää".

Niin... miksi tosiaan.

Mä en siis voi väittää, että kaikki mun ongelmat ja tehdyt valinnat johtuisi siitä, että mun lähtökohdat olisi olleet jotenkin huonot... mutta sen mä voin sanoa, että jos me kasvaessamme saadaan vain syytöksiä ja vähättelyä - jäädään kerta toisensa perään yksin ja huomiotta - niin kyllä se saa meistä vahvimmankin epäilemään sitä omaa paikkaansa tässä maailmassa.

Olisiko mun sisko siis hävinnyt siinä paljonkin, jos hän olisi antanut mulle edes puolikkaan mahdollisuuden? Olisinko mä ehkä kasvanut toisella tavalla, jos mun äiti olisi pitänyt mun puolia.

Vastaus on, että en tiedä... Mutta sen mä voin kyllä varmaksi luvata, että jokainen meistä tekee virheitä. Jokainen meistä varmasti toivoo jotain, mitä vaille on liian usein jäänyt, eikä se tee meistä heikkoja.

Se ainoastaan kertoo, että tää maailma on paikkana sellainen, ettei kukaan selviä maaliin täysin ilman arpia.

Ja sitten tietty seuraa vielä tämä: onko ne arvet sellaisia, että ne estää meitä elämästä? Jotkut on, toiset ei... mutta me itse lopulta päätetään, annetaanko me niiden haitata.

Vaikka varsinkin mun nuoruusvuodet oli kuorrutettu epävarmuudella, yksinäisyydellä, pettymyksellä ja vihalla, mä päätin aikuiseksi tultuani toimia itse paremmin.

Meidän ei tarvitse toistaa niitä virheitä, jotka on meitä satuttaneet, mutta meidän kaikkien täytyy ottaa vastuu siitä suunnasta, johon me tällä hetkellä kuljetaan.

Kun me ollaan aikuisia, ei selitykseksi enää kelpaa se, että muut on kohdelleet meitä väärin.

Olit siis sitten menossa mäkeä ylös tai alas, muista pysähtyä välillä miettimään, että kenen takia valittu suunta pysyy. Oletko sä jäänyt jumiin siihen ajatukseen, että koska muutkin, niin minäkin? Vai voisiko nyt olla sopiva heti todeta, että huolimatta siitä, mistä mä tulen, mä voin itse päättää, minne mä menen <3