LUKU 57. VIIDAKKORUMPU

Koska Kimalteesta on tullut koti niin monelle meistä, joiden ääni ei muuten tunnu tulevan kuuluviin, mulla on viesti kaikille teille, jotka tuntee edes pienen piston sydämessään silloin, kun kävee pysähtymättä apua tarvitsevan ohi.

Vaikka se pisto tekeekin sulle määrittelemättömän epämukavan olon, tarkoittaa se myös sitä, että toivoa on.

Sitä on vielä jäljellä.

Niin se vaan nimittäin menee, että jokaisessa (jossa vielä henki pihisee) on sen maailman kovettaman, vaikeuksien karhentaman pinnan alla varmasti myös jäljellä jotain kaunista.

Kukaan meistä ei käytä kamaa, lennä ulos kodistaan tai tee rikoksia pelkästään siksi, että se olisi hauskaa: jokainen tekee sen, mitä täytyy... jotta selviää huomiseen.

Joten... Kun se seuraava kerta tulee, kun sun tekisi mieli vaan pudistella päätäsi sille kadulle sammuneelle nuorelle tytölle, auta. Käy kysymässä, onko sulla kaikki hyvin ja anna sieltä sun ruokakassista se pieni pillimehu, jota ilmankin itse pärjäät.

Mä en tietenkään sano, että se sun pillimehu pelastaa koko tän tytön vielä pyörivän maailman, mutta sen mä lupaan, että sun välittäminen liikuttaa satavarmasti jotain sen tytön sisällä... siellä sen jo kauan sitten kivettyneen sydämen keskiössä.

Joku on hänet nähnyt.

Jotain kyllä kiinnostaa, kuinka hänen käy.

Minä olen nimittäin itse ollut se tyttö.

Minä olin se tyttö, joka sekapäissään hukkasi kaiken omaisuutensa jonnekin päin itää ja heräsi kiristyvässä pakkasessa ajelevasta kutosen ratikasta.... ja ihan niin kuin se toinenkin pulaan joutunut, yksin jäänyt tyttö, minäkin koin ainoaksi vaihtoehdokseni lähteä sen hymyilevän miehen matkaan, joka lupasi, että saan soittaa äidilleni, kun vaan seuraan häntä.

Ja sainhan mä lopulta soittaakin... ei siinä mitään.

Mutta vasta sen jälkeen, kun mun sielu oli raavittu arville pysyvästi ja viimeisetkin omanarvon rippeet murskattu: mua oli käytetty hyväksi.

Eikä se ollut edes eka kerta, kun niin pääsi käymään.

Jotkut tietty kokee - tästäkin julkisesta vuodatuksesta huolimatta - että huumeita käyttävät ihmiset ovat ensin A. valinneet kohtalonsa ja sitten B. päättäneet, että tänne mä jään.

He on tehneet tyhmiä ja tietoisesti huonoja valintoja, ja siksi he kuuluu juuri siihen katuojaan, josta muakin on aikoinaan etsitty ja kerätty useammin, kun haluan edes myöntää.

Tilanne on siis se, että moni ajattelee edelleen, että se haiseva ja krapulainen pultsari, joka istuu junassa sun viereen, on ilman muuta ansainnut ne vihaiset tuijotukset ja paikkaa kauemmaksi vaihtavien ihmisten ylenkatseen.

Jokainen makaa niin, kuin petaa, sitä sanotaan.

Jokainen saa just sitä, mitä elämältään tilaa.

Mutta kun eihän se vittu voi mennä, tai mene edes niin: oli sun suussa sitten kuinka koristeellinen kultalusikka hyvänsä, säkin olet varmasti - edes kerran - huomannut, kuinka raadollinen ja epäreilu tää meitä ympäröivä maailma on...

Ja se maailma, jossa me loput yritetään selvitä, on tappava: jos sä et ole se vahvin, sä et tule selviytymään.

...et, ellet sä vedä itseäsi siihen sellaiseen kuosiin, jossa lopputuloksella ei ole enää juurikaan tai mitään väliä.

Minä vetoan siis nyt teihin kaikkiin, jotka on kuulolla. 

Minä pyydän hartaasti, että mieti sinäkin - sinä, joka ruudultasi tuijotat tätä tekstiä ja kauhistelet lukemaasi - että onko nää sanat tarkoitettu Seiskalehden tapaan herättämään vain sitä yleistä pahennusta... Vai onko tää mun viesti sittenkin niin tosi, että sinäkin heräät huomaamaan, että jotain on tehtävä.

Jokaisen on autettava.

Kukaan ei nimittäin selviä kaduilta pois hengissä pelkästään sillä, että yksi päivä toteaa, että "nahh, ei tää ookaan enää niin kivaa".

Jokainen, joka on valmis siihen edessä häämöttävään taisteluun, tulee tarvitsemaan toisten apua.

Se päivä ei ole ehkä heti tänään - sun tarjoama pillimehu ei ehkä muuta heti sitä suuntaa, mihin tää maailma on pyörimässä - mutta mä lupaan, ettei sun korsi huku kekoon.

Sä olet luultavasti ensimmäinen hyvää tarkoittava ihminen, jota se kadulla makaava tyttö on pitkään aikaan nähnyt... Ja vaikka se sun tarjoama apu herättääkin varmaan ensiksi sen hyvin epäluuloisen katseen, olet sä jo rikkonut jään.

Sä olet nähnyt hänet - nähnyt minut - ja antanut jotain tosi arvokasta.

Sä olet antanut toivoa. 

Ihanaa, pian alkavaa vuotta meille kaikille.

Minä välitän, ja myös moni muu: kukaan ei ole niin kauan täysin yksin, kun joku ajattelee ja toivoo, että sunkin vaikeudet on pian taakse jäänyttä elämää.

Pidä itsestäsi (ja muista) huolta.

~ Metta S. & Kimalle.fi ~