LUKU 56. KUN MAA ON...

...pikimusta ja taivaalta tulee lumen sijaan vettä: on se joulufiilis välillä tosi - tosi - kaukana.

Joulun pitäisi olla kaikille tasapuolisesti yhdessäolon kulta-aikaa, ja pullollaan sekä naurua että yhdessä porukalla valmistettuja herkkuruokia... sitä kokemusta ja ajatusta, että tänne - näiden ihmisten keskelle - mä kuulun...

Oli tilanne muuten ihan mikä hyvänsä.

Mä olin itsekin hyvin kauan joulun isoista isoin fani, mutta niin kuin teistä suurin osa varmasti jo tietääkin, alkoi asiat menemään kovaa vauhtia pieleen jo kaksikymmentä vuotta sitten...

Joten tänään mä en mene kokonaiskuvaan sen enempää, mutta yhden joulumuiston mä haluan teidän kanssa tänään jakaa.

Jos muistan oikein, niin tästä on nyt seitsemän vuotta aikaa. Se oli niitä aikoja, kun mä asuin ja olin hoidossa siinä Kouvolassa sijaitsevassa, yksityisessä hoitolaitoksessa, jonka nimi on Tulevaisuuden portti.

Mä olin kerennyt asustella siellä jo hyvän tovin, ja vaikka henkilökunta siellä varmasti teki sen oman parhaansa, olin mä edelleen ihan se sama kadulta sisään raahattu nisti, joka olin ollut tullessanikin.

Mä käytin edelleen kaikki viikonloppulomat stadissa vetämiseen, eikä tämä kyseinen joulu ollut mikään poikkeus.

Joo: yksi mun parhaista ystävistä oli saamassa ekan yöloman linnasta jouluaatoksi, ja kun mä tein itse lähtöä Kouvolasta Helsinkiin, tää kaveri soitti ja pyysi, että hommaisin meille lakkaa juhlan kunniaksi... ja niin mä sitten lupasin, että tästä joulusta tulisi ikimuistoinen, jos se vaan olisi yhtään musta kiinni.

Niin mä sitten pukeuduin uuteen, lämpimään talvitakkiini ja pengoin laitokseen pihaan piilottamani lakkapullon mukaan, pakatakseni sen muiden herkkujen viereen mun viikonloppukassiin, jonka äiti oli nimennyt "nistikassiksi" jo vuosia sitten. Siellä oli budia, subua ja se pullollinen lakkaa, sekä tietty ne pariin kertaan käytetyt piikit, joita ei Kouvolasta ihan joka nurkalta saanut.

Kun mä sitten pääsin junasta ja hyppäsin laiturille, mulla oli sellainen hauska, odottava tunne vatsanpohjassa. Siitä oli tosi pitkä aika, kun olin kyseistä kaveria päässyt näkemään, ja edelliseltä kesältä oli kuitenkin paljon hauskoja muistoja.

Niin mä sit pakkauduin tädin odottavaan autoon ja me ajettiin porukoiden talolle. Siellä oli (harvinaista kyllä) kinoksittain lunta pihalla ja kuusi levitti sitä joulun tuoksua ympäri kämppää... mutta kaikesta siitä huolimatta mä pompin ja sätkin koko illan tuolissani, kuin niillä kuuluisilla tulisilla hiilillä: kohta pääsisin lähtemään, ja ilta voisi todella päästä alkuun.

Kun ruoat oli (vihdoin) ahdettu kitusiin ja iskä sai lasiinsa sen ensimmäisen Irish coffeen, mä päätin, että nyt on sopiva hetki liueta paikalta. Mä sain kinuttua serkultani kyydin Krunaan, ja kun hän jätti mut keskustassa siihen frendin kämpän ovelle, mun oli vaikea uskoa silmiäni, kun näin tän mun ystävän kävelevän mua kohti pyryttävässä lumituiskussa. Se oli kerännyt linnassa massaa ainakin puolet siitä, mitä oli kesällä ollut, ja hartiatkin oli lähinnä verrattavissa ladon oviin.

Mä muistan ajatelleeni siinä hetkessä, että hitto, näyttipä se hyvältä... mutta myöhemmin, kun sain todella tuta sen kaiken linnassa kerätyn lihaksen, mä olisin antanut melkein mitä vain siitä, että osa siitä voimasta olisi kohdistunut johonkin muuhun, kuin minuun.

Juu. Meidän ilta ei nimittäin sit mennytkään ihan silleen, kun olin päivä tolkulla odottanut... ei. Ilta päättyi siihen, että tää tyyppi - mun ystävä - pyöritteli mua ympäri kämppää silleen, että tavaroita hajosi ja lenteli, ja minä - haavoilla ja mustelmilla - huusin lopulta apua siten, kuin teuraalle vietävä porsas.

Mä olin toki saanut kyllä turpaan ennenkin, sillä kadut opettaa omiaan ja pitää huolen siitä, ettei kukaan selviä täysin vammoitta... Mutta jotenkin se kerta - se joulu - on jäänyt mun mieleen niin kirkkaana, että palaan siihen välillä vieläkin samoin, kuin eilispäivän lounaaseen.

Niin. Mun äiti oli ostanut mulle viimeisillä rahoillaan sen uuden talvitakin silloin, kun mut alunperin passitettiin sinne Kouvolan kylmään talveen... eikä se takkikaan selvinnyt siitä onnellisesta jälleennäkemisestä kokonaisena.

Tää mun ystävä repi mut hiuksista ja hupusta retuuttaen alas rappukäytävän portaita, ja viskasi mut lopulta kadulle lumeen takissa, joka oli revennyt riekaleiksi.

Ja vaikka musta tuntui tosi pahalta muutenkin, oli se takki ainoa asia, jota todella itkin. Jotenkin se symboloi siina hetkessä kaikkea sitä mun äidin muhun sijoittamaa efforttia, joka jälleen kerran valui täysin hukkaan... sen veren mukana, joka tiputti hiusrajasta pitkin mun kyynelistä märkiä poskia.

Miksi mä sitten kerron tämän teille? En oikeastaan osaa antaa täysin suoraa vastausta... Mutta sen kerron, että sinä jouluna - siinä kadulla, revenneissä vaatteissa - mä tunsin olevani maailmassa hyvin, hyvin yksin.

Kaikkien joulu ei ole tänäkään vuonna täynnä lämpöä ja hyvää mieltä... jotkut viettää sen joko kadulla kylmissään, tai sitten porukassa, jossa ainoa yhdistävä tekijä on tarve unohtaa.

Jos sulla siis on perhe, joka välittää, tai ystäviä, jotka soittelee sun perään huolestuneina: ota puhelin käteen ja soita, kerro olevasi hengissä, ja että ajattelet heitä.

Kun kuitenkin on kohta jo sekin hetki, kun tämä vuosi on paketoitu ja valmis heitettäväksi muistojen arkistoon... tehdään siitä parempi, kuin edellinen.

Heti sitten siis, kun tämä joulu on ensin juhlittu! Pitäkää toisistanne huolta ja muistakaa, ketkä tässä maailmassa on aidosti teitä varten.

Hyvää joulua kaikki te rakkaat <3 Olen täällä ja välitän, nyt ja myös ensi vuonna.

Metta S. & Kimalle.fi