LUKU 55. MITÄ JOS... MITÄ JOS SITTENKIN?

Sopeutuminen ei oo asiana tai kokemuksen tasolla ihan mikään pikkujuttu.

Oli nimittäin kyse elämän isoista kysymyksistä tai ylipäätään sopeutumisesta jonkun toisen sääntöihin, on moni meistä aikalailla kusessa sitten, kun pitäisi katkeamatta taipua...

joten joo: ihan on kuule turha yrittää huijata (tai juosta piiloon): mä näen sut kyllä!

Niinpä: jokainen meistä löytää (halusi tai ei) elämästään jonkun sellaisen hetken, jona paska on tavalla tai toisella osunut järjettömällä voimalla tuulettimeen... ja se on saanut meidät pois tasapainosta tavalla, jota on ollut erityisen vaikea sietää ja sulattaa.

Onko se mahdollisesti ollut se hetki, jolloin me ollaan tajuttu, ettei tää yhteiskunta hyväksykään meidän kamanhuuruista elämäntapaa? Vai oliko se se yksi unohtumaton päivä, jona me tajuttiin, ettei meistä ehkä sittenkään tule tän maailman kirkkainta tähteä... lyömätöntä ja kaikkien tuntemaa ammattitanssijaa.

Juu. Mä myönnän itse, että olen erityisen huono sopeutumaan esim. ryhmäpaineeseen ja ulkoa tuleviin, katteettomiin auktoriteetteihin... ja erityisesti mä vihaan sitä, kun joku yrittää päättää mun puolesta, että mihin suuntaan mun tulisi kävellä.

~

Jep. Ensimmäinen muutos, johon meidän tulee ihmisinä väistämättä sopeutua (ja alistua), on tää koko ulkona odottava, kaoottinen maailma.

Kun me pusketaan ulos siitä pehmeästä, märästä ja turvallisesta pimeydestä, joka on suojannut meitä ne ensimmäiset yhdeksän kuukautta, on vastassa äänien, värien ja kokemusten sekamelska, joka tuntuu räjäyttävän koko potin (ja pankin kun pankin).

Me siis tullaan tähän maailmaan - haluttiin tai ei - ja se alkuräjähdys on niin voimakas, että se ärsyttää kaikkineen meidän herkkiä, tottumattomia korvia ja sametinpehmeää ihoa.

Meidän silmät näkee ensimmäistä kertaa, ja niin meidän varpaatkin kipristyy vilusta, kun kätilö tempaisee meidät jaloista (?) kannatellen ilmaan... ja sillä ohikiitävällä hetkellä kaikki pysähtyy.

Se on se ainoa hetki koko meidän vasta-alkaneen elämän aikana, kun kaikki odottaa ja tuijottaa pelkästään meitä: me nimittäin ollaan nyt täällä, eikä takaisin enää pääse. Nyt on vaan elettävä.

~

Niin... Niin se elämä alkaa, pökerryttää ja jatkuu ajasta ikuisuuteen.

Vuodet kuluu ja kokemus tekee meistä varmoja: me tiedetään, mitä mistäkin napista tapahtuu ja me tiedetään, millä bussilla mennä aamulla töihin... mutta kaiken tän lisäksi me kasvetaan ymmärtämään se kaikista tärkein.

Mitä tapahtuu, jos me astutaankin siltä elon polulta syrjään.

~

Mä valitsin tän tietyn aiheen siksi, että 3.12.22 tuli mulla viisi vuotta täyteen korvaushoidossa. Siitä on siis viisi vuotta aikaa, kun mä olen viimeksi ostanut napit ja jauheet kadulta... ja siitä on viisi vuotta aikaa, kun mun tulevaisuuden portit lähti vihdoin aukenemaan.

Miten nää asiat siis sitten liittyy toisiinsa?

No... mun mielestä ainakin siten, että samalla hetkellä, kun mä suostuin lähtemään korvaushoitoon, mä ekaa kertaa elämässäni sopeuduin vapaaehtoisesti siihen ajatukseen, että muita keinoja ei enää ollut jäljellä.

Mä olin väsymättä - ja tuumaakaan taipumatta - taistellut tän maailman normeja ja sääntöjä vastaan... ja mä olin yrittänyt löytää sen oman paikkani sieltä, minne kukaan ei kuitenkaan lopareissa kuulu.

~

Vaikka se mun ensimmäinen kokemus aidosta veljeydestä tulikin vasta kaman mukana, sopeuduin mä viisi vuotta sitten ekaa kertaa siihen ajatukseen, että kun mun kahdeksan henkeä on nyt jo käytetty, yhdeksännestä täytyy siksi pitää tosi kovaa kiinni.

Se on nimittäin se viimeinen, mitä mulla enää on.

Viimeinen mahdollisuus yrittää jotain muuta.

~

Vaikka mä koin suurtakin menetyksen tuskaa silloin, kun päätin, että korvaushoito on ainoa jäljellä oleva vaihtoehto, en mä osaa - enkä myöskään halua - enää ajatella, että se olis ollut yhtään muita huonompi tapa edetä.

Korvaushoito pelasti sekä mut että mun (vähän) jäykän, sopeutumattoman luonteen... ja korvaushoito pelasti mun hengen.

Joo: korvaushoito pitää siis jatkossakin huolen siitä - muiden mielipiteistä viis - että kaikkina näinä tulevina päivinä mä teen väsymättä töitä sen eteen, että jokaisella muullakin olisi joku vaihtoehto ja varaa valita: oli tilanne kuinka vaikea tahansa - tai ihminen sen keskiössä kuinka lähellä murtumista hyvänsä - minä olen täällä.

Minä olen läsnä... ja minä sopeudun niin paljon, kun ylipäätään on fysiikan lakien puitteissa mahdollista.

Sopeutuminen ei nimittäin ole mun mielestä (enää) pelkästään sitä, että me taivutaan jonkun epämiellyttävän ja hankalan puristuksessa ja pakotuksessa...

vaan se voi myös olla sitä, että kun me taivutaan - opitaan mukailemaan ja kohtaamaan - me tullaan sekä vahvemmiksi että opitaan joustamaan.

Miksi se sitten on oikeesti niin, että myös kyky joustaa on meille elintärkeää?

No... kuten yhdessä mun lempikirjassa todetaan: "kun vesi kohtaa esteen, se valtaa itselleen uuden uoman, mutta kun pajupuuta taivuttaa, se lopulta vain katkeaa".

Niin: vesi mukautuu ja etsii itselleen uuden tien maaliin... mutta puu on liian kova ja jäykkä materiaali voidakseen tehdä samoin.

Ole sinäkin siis kuin vettä: silloin mikään este ei ole liian suuri ylitettäväksi, eikä mikään kuoppa riitä estämään meidän etenemistä.

Mulla meni itsellä tosi kauan aikaa ymmärtää ero joustamisen ja pakon edessä taipumisen välillä... mutta kun se vihdoin onnistui, mun elämä lakkasi olemasta puuta, ja muuttui vedeksi <3