LUKU 54. ISIEMME SYNNIT

Mä olen joskus itse miettinyt sitä, että luultavasti ainakin suurin osa meidän vanhemmista on halunneet lapsia ennen, kun on ruvenneet hommiin: he on kuvitelleet itsensä äiteinä ja isinä ja haaveilleet siitä hetkestä, kun se oma pieni nostetaan syliin ihan ekaa kertaa. 

He on varmasti kuvitelleet sen hetken mielessään ja tajunneet, että sitä olisi varmasti vaikka valmis tappamaan, jos joku tulisi tehneeksi sille omalle lapselle pahaa… sille omalle pienelle, jonka taival on silloin vasta ihan alussa.

Joo. Sitten tulee kuitenkin sekin hetki, kun se oma lapsi kasvaa ja alkaa siinä vaikeimmassa tapauksessa osoittaa niitä ensimerkkejä siitä, ettei sopeudukaan osaksi tätä muuta yhteiskuntaa. Että ensin näkyy hämmennys, sitten viha ja lopulta myös valtava epävarmuus siitä, onko tää elämä sittenkään elämisen arvoista. 

Onko tää elämä sellaista, että me herkimmätkin pysytään mukana, vai toteutuuko se omien vanhempien pahin pelko: se, että se oma prinssi tai prinsessa hukkuukin päivä päivältä syvemmälle sinne pimeyteen… eikä äiti tai isä mahdakaan tilanteelle enää mitään. 

Että siinä ne molemmat vaan katsoo kauhusta jäykkänä, kun oma lapsi voi huonosti, yrittää itsemurhaa ja päätyy lopulta huumeiden pariin sinne, mistä ei enää kukaan pysty väkisin nostamaan ylös tai pelastamaan.

~

Mulla ja mun isällä on aina ollut hyvin erikoislaatuinen suhde. Toisaalta mä olen aina silmäillyt isää ylöspäin kuin supermiestä konsanaan, mutta sitten välillä mä joudun myös katsomaan häntä surullisena ja ristiriitaisten tunteiden vallassa. 

Mun isä on aina tehnyt kaiken voitavansa sen eteen, ettei meiltä ikinä puuttuisi mitään, mutta kuitenkin hän on myös toistuvasti antanut sen vaikutelman, ettei hirveestikään jaksa kiinnostaa.

Kun mä katson mun isää, mä näen voiman ja koon lisäksi myös ison määrän menetettyä aikaa ja loputtomasti kipeitä muistoja. Paljon ristiriitaa ja menneiden taisteluiden hävitystä… 

Niiltäkin ajoilta siis, kun mua ei vielä ole ollut edes olemassa. 

Mun(kin) isä on siis kasvatettu kurissa ja nuhteessa siihen vanhaan miehen malliin, jonka mukaan tunteet on heikkoutta ja niiden näyttäminen vastoin sääntöjä. 

Mun isä on opetettu kohtaamaan vaikeudet ääneti ja lukemaan oman isänsä kasvoja kuin raamattua: kun isä käskee, silloin hypätään. 

Kun isä ärähtää… no, silloin kannattaa juosta.

Vaikka mä toki rakastan molempia - sekä mun isää että meidän tuffaa (isoisä) - olen mä aikuiseksi kasvettuani huomannut, kuinka raskasta on meidänkin perheessä kantaa sitä tunteiden, traumojen ja vähättelyn taakkaa, jota ei ole lupa jakaa tai käsitellä lainkaan. 

Mun isä on mun sankari lukemattomilla eri tavoilla, mutta samalla, kun mä näen sen ehtymättömän ja hurjan voiman, mä näen myös sen toisen, liian yksin jääneen lapsen, joka ei koskaan saanut lupaa itkeä tai laskea sen varaan, että joku toinen kyllä hoitaa. 

Mun isä ei siis toisin sanoen luota siihen, että puhuminen helpottaa: vain hiljaisuus takaa sen, että rakennettu pato on ja pitää, sillä isänkin on täytynyt olla liian vahva ihan liian varhain. 

Kun joku joutuu turvautumaan rooliin toisensa perään, pitää aika huolen siitä, että lopulta ne roolit muuttuu päivä päivältä pysyvämmiksi. Sellaisia on ne roolit, jotka saa meidät unohtamaan, ettei me olla enää ihan yksin… 

Että nyt olisi mahdollisuus uskaltaa alkaa luottaa muihinkin, kuin vain omaan itseen.

~

Koska teoilla, menneisyydellä ja sillä koetulla tuskalla on aina seurauksensa, on munkin isä lopulta päätynyt etsimään lohtua ja logiikkaa pullosta. Isän mielestä hauskanpito ilman alkoa on aina teeskentelyä… ja vaikka mun huumeongelma olikin pitkään kuin törkyinen, kamala salaisuus, on tosimiehen merkki edelleen se, että ryyppää naama valkoisena kolmatta pulloa vahvaa: välittämättä siitä, ettei jalat kanna enää kotimatkalla. 

Meidän ongelma on siis täysin eri… huolimatta siitä, että tulos on aina sama.

Multa itseltäni meni joka tapauksessa paljon aikaa hukkaan siinä, kun odottelin anteeksipyyntöä tai jotain muuta merkkiä siitä, etten olisi ihan yksin syyllinen meidän perheen kohtaamiin vaikeuksiin. Mä ajattelin, että joku päivä mun vanhemmat sanoisi, että "ei se mitään, me sotkettiin asiat yhdessä", mutta sitä hetkeä ei oo ainakaan vielä tullut.

Lopulta mä kuitenkin tajusin ihan itse sen, ettei se odotettu anteeksipyyntö tai pahoittelu muuta mitään, sain mä sitä tai en. 

Mun on itse annettava itselleni anteeksi kaikki se, mitä oon raahannut kuin kivirekeä perässäni nää kuluneet vuodet… ja se tarkoittaa myös sitä, että mä tämän kaiken muun lisäksi pyrin ymmärtämään myös mun vanhempien(kin) vajavaisuuden sellaisenaan.

Tottakai jokainen meistä aina toivoo, että meidän vanhemmat näkisi meidät sellaisena, kuin me ollaan… ja osaisi joskus olla myös vähän ylpeitä meistä sen takia. 

Me toivotaan, että meidän perheet olisi sillä lailla kokonaisia, että kaikille olisi illallispöydän ääressä tilaa ilman, että homma menisi tappeluksi aina ennen jälkkäriä. 

Me toivotaan, että saataisiin ehdoitta tukea niihin elämän koitoksiin, jotka on arpeuttaneet meitä pysyvästi… ja me luultavasti myös toivotaan, että joku sen pöydän ääressä rakastaisi meitä silti.

Aina ja ehdoitta.

Siitä ei pääse mihinkään, että vaikeita juttujahan nää on, mutta mä luulen, että sama pätee myös siihen toiseenkin suuntaan. 

Vaikka meidän vanhemmat olisi kuinka kyvyttömiä kohtaamaan niitä omien aikojensa traumoja (tai myöhemmin tehtyjä virheitä), toivoo hekin varmasti, että joskus tulevaisuudessa tulisi sekin päivä, kun mekin pystyttäisiin antamaan anteeksi heille. 

Että me annettaisiin anteeksi ja ymmärrettäisiin, että jokainen on pyrkinyt tekemään sen oman parhaansa niillä eväillä, mitä sillä hetkellä on ollut tarjolla: perhettä ei voi valita, mutta se me voidaan päättää, halutaanko me kuulua siihen enää, vai ei.