LUKU 52. KUKA MINÄ OLEN JA MINNE MINÄ KUULUN

 

Mä oon siis kohdannut viimeaikoina paljon vaikeuksia elämässäni ja vaikka en voikaan absoluuttisesti väittää, että kaikki johtuisi siitä, on mun ollut todella vaikea keskittyä kirjoittamiseen tai luomiseen ylipäätään.

 

Vaikka jotkin asiat on muuttuneet viimeaikoina huimasti verrattuna aiempiin kokemuksiin (upea tuki ja toiminta esimiehen taholta, hyvät arvosanat koulussa ja rutiiniin tottuminen), oon mä jälleen joutunut silmätysten sellaisten ongelmien kanssa, joiden kovasti toivoin jo jääneen kauaksi menneisyyteen.

 

Ensimmäinen merkki vuoroveden vaihtumisesta tuli jo muutama kuukausi sitten… Mä kuulin jälleen supinaa ja ilkeää kritisointia mun tavasta pukeutua ja olla sellainen, kuin itse haluan olla, ja kovin monelta tuntui unohtuvan se, ettei massaan(kaan) hukkuminen ole (ainakaan mun mielestä) yhtään sen parempi kohtalo.

No, tästä päästiin jotenkuten yli mun esimiehen esimerkillisellä toiminnalla, mutta koska mä olen elänyt saman läpi liian monta kertaa aiemminkin, jäi se kamala tunne olemaan ja elämään, että mun pitäisi jälleen kerran olla jotain ihan muuta, kuin oma itseni… Että mua ei hyväksytä, eikä mulle ole paikkaa sellaisessa yhteisössä, joka näin pikkumaisesti (syystä tai toisesta) päätyy sorsimaan sitä, joka on muutenkin jo jäänyt yksin, muun yhteisön ulkopuolelle.

 

Mä olen kuitenkin jo oppinut jotain niistä edellisistä kerroista: mä en lähde siihen enää mukaan, enkä myöskään anna enää periksi ryhmäpaineen alla.

Viime kerrat nimittäin päättyi todella rumasti jo pelkästään siksi, että huomattuani muutoksen yleisessä ilmapiirissä, mä rupesin siitä säikähtäneenä peesaamaan.

Mä yritin vastata muiden painostukseen muuttumalla enemmän joksikin sellaiseksi, mitä en todellisuudessa ole… Ja lopulta päädyin huomaamaan, etten enää itsekään pitänyt siitä ihmisestä, joka yritin niin kovasti olla.

Pelastaakseni tilanteen, joka ei alkujaankaan ollut minun syytäni tai minun vikani ollenkaan.

 

Jokaisella tulisi olla oikeus kasvaa omaksi itseksi ja määrittää ihan itse kaikki se, mitä me näytetään ulospäin… eikä kenelläkään toisella ole lupa syrjiä, kiusata ja kuiskutella syyttävästi sen takia.

Mä ymmärrän toki sen, että joissain paikoissa muutos koetaan pahaksi asiaksi (kuten muutamaa työpaikkaa sitten surullisena huomasin), mutta onko se todella niin? Vai kertooko toisen muutosvastarinta ja ylenkatse ennemminkin siitä, että tietää toimivansa itse vastoin omia arvojaan.

 

Joo… Vaikka tästä pukeutumisasiasta mentiinkin vähä vähältä yli, ei ne mustat pilvet taivaanrannassa ole vielä päässeet kokonaisuudessaan hajaantumaan… ja siksi tunnen koko ajan kulkevani jollakin veitsenterän kaltaisella. Onko mun mahdollista toteuttaa omia unelmiani kentällä, jossa niin moni kokee mut vääränä? Onko mun mahdollista selvitä ylipäätään… saada itselleni ammatti, vaikka niin moni toivoisi näkevänsä mun epäonnistuvan.

Jos mun rintaa painaa jo niin pahasti, että se estää mua keskittymästä niihin kaikkein tärkeimpiin asioihin… ja jos mun toiveet onkin huomenna jo menneen talven lumia siksi, että yksilö on aina heikommassa asemassa, kuin sitä isompi yhteisö.

 

Näitä mä mietin, ja koen sanoinkuvaamatonta epätoivoa hetkinä, jotka ennen olisin ottanut voittoina.

 

MUTTA. Mun unelmat on ennenkin todistaneet olevansa kovinkin sinnikästä laatua: ne on kuin torakoita, jotka viimeisinä selviää hengissä sitten, kun ydinpommi räjähätä ja kaikki muu kuolee.

Minä olen lopettanut käyttämisen. Minä olen selvinnyt syömishäiriöstä. Minä olen hengissä vieläkin, vaikka mua on kuinka menneisyydessä kiusattu, vähätelty, ylenkatsottu, syytetty, huijattu, hakattu, pahoinpidelty, käytetty hyväksi, raiskattu, petetty ja jätetty yksin niillä hetkillä, kun ainoa toivo olisi ollut joku, joka muhun uskoo ja toivoo mun onnistuvan.

 

Sen täytyy olla minä itse… sillä kukaan ei voi mua pelastaa, jos lakkaan itse uskomasta itseeni.

 

Älkää tekään siis tehkö sitä virhettä… Sillä kun itsearvostus on ensin mahdottoman kovalla, repivällä työllä raavittu kasaan, ei sitä halua menettää enää ikinä.

Kenelläkään toisella ei ole oikeutta tuhota meitä: me ollaan kovempaa tekoa, kuin hyvin, hyvin moni muu, ja siksi meidän eletty elämä on vahvistanut meistä kestävämpiä, kun moni osaa edes kuvitella.

Joskus elämä painaa sillä tavalla – kipu sattuu kovemmin, kuin mitä me edes enää muistettiin – että on tosi vaikea jaksaa olla ylpeä siitä, mistä me ollaan noustu ja jo selvitty… ja silloin on liian helppo alistua ja antaa myöten niille, jotka potkii vielä sittenkin, kun toinen jo makaa maassa, itkien.

Jokaisen olisi kuitenkin tosi hyvä ja tärkeä muistaa, ettei kukaan voi ottaa meiltä pois sitä, mitä me ollaan… ja siksi ymmärrys on arvokasta just silloin, kun toivo ja voimat on vähissä.

Me nimittäin jatketaan taas sitten, kun tilanne helpottaa: kun ei luovuta, ei koskaan enää tarvitse kulkea lähtöruudun kautta 🖤