LUKU 51. NAAMIO KASVOILLANI
03.10.2022
No niin, käydäänpä sitten kimppuun ja puretaan asia osiin!
Ihan jokainen meistä katselee tätä maailmaa jonkinlaisen naamion takaa… ja hyvä niin. Sen naamion tärkein tehtävä on nimittäin pitää meidän kaikkein yksityisimmät piirteet, tarpeet ja toiveet sillä tavalla suojassa, ettei kuka tahansa pääsisi kurkottamaan sisään ja näkemään meitä täysin paljaina.
Mä en tarkoita tällä sitä, että jokainen meistä olisi naamionsa takana piilossa ja siten kykenemätön pärjäämään tässä maailmassa aitona itsenään… Vaan ennemminkin niin, että se naamio - miltä se sitten näyttääkään - toimii suojana meidän ja kaiken sen kivun välissä, jota tää maailma on pullollaan.
Niin se vaan nimittäin on, että mikäli kaikki tän maailman karuus pääsisi murtautumaan sinne meidän omaan, henkilökohtaiseen tilaan, rikkoisi se meistä vahvimmankin sekunneissa.
Kun se meidän viimeinen puolustus - viimeinen kerros maalia - valuisi ropisten alas, paljastaisi se samalla kaiken sen, mitä kenenkään muun ei ole tarkoitus päästä näkemään.
Mä olen itse miettinyt tätä asiaa hyvin paljon tässä viime aikoina, sillä mun omassa elämässä on käynnissä sellainen tilanne (kylmä sota), joka on pakottanut mut pohtimaan tilanteen vakavuutta ja omaa suhtautumistani siihen.
Miten toimia, kun lähellä on ihminen, joka haluaa sut murtaa? Kuinka pitää huolta omista oikeuksista samalla, kun yrittää sekä rauhoittaa tilanteen että tehdä selväksi, ettei mun yli kävellä tällä tavalla enää koskaan.
Mun oma henkilökohtainen heikkous on nimittäin heittämällä (ollut aina) se, etten ole kovinkaan hyvä vetämään niitä suojaavia rajoja itseni ja muiden väliin. Mä olen hyvin nopea luottamaan ja jakamaan, ja siitä syystä muhun usein sattuu pahemmin, kuin olisi tarve.
Mun oma naamio on siis liian ohut ja läpikuultava… ja siksi - halutessaan - voi kuka tahansa kerätä kasaan valtavan määrän ammuksia ja tehdä pysyvää tuhoa siellä, minne kenenkään muun ei pitäisi edes nähdä.
Mun olisi opittava muistamaan, ettei kaikki pelaa reilusti, eikä kaikki ihmiset todellakaan pitele sua kuin kukkaa kämmenellä enää sen jälkeen, kun olet avannut suojamuuriesi portit ja kutsunut tän tyypin sisään. Kun ovi sun salaisuuksiin, pelkoihin ja toiveisiin on kerran avattu, ei se mene enää koskaan takaisin lukkoon: tää ihminen tulee aina tietämään, missä pidät avainta.
Joo… mä luulen, että jos pohjaton yksinäisyys ja kuulumattomuuden tunne on sulle tuttu kokemus sun omassa elämässä, sä varmaan saat tästä kiinni jo ekan lauseen kohdalla.
“Sä tapaat uuden ihmisen, ja hämmästyttävän nopeasti toivo roihahtaa täyteen liekkiin samalla, kun varovaisuus lentää taivaan tuuliin”.
Mä en nimittäin tiedä teistä, mutta en ainakaan itse muista - tai osaa - siinä hetkessä pysähtyä miettimään, haluaako tää ihminen mulle hyvää ollenkaan.
Mä olen vain tosi innostunut ja onnellinen siitä, että saan kuulua ja olla osa porukkaa… eikä siinä hirveesti mahdu päähän muuta, kuin onni siitä, että kerrankin en oo ihan yksin.
Kerrankin joku juttelee mulle ja saa aikaan sen kivan tunteen, että tässä on jotain yhteistä ja hyvää.
Niin… niin siinä vaan edelleen käy. Vaikka mulla tässä hetkessä onkin jo muutama ystävä, joita en vaihtaisi mihinkään, niin kun joku on mulle kiltti edes vähän, mä unohdan hetkessä sen, kuinka tärkeää olisi kuitenkin pitää itsestä(kin) huolta.
Rajat on siis suurimmaksi osaksi rakkautta, ja ennen kaikkea niiden tulisi päteä myös meihin itseen: rajat pitää meidän tärkeimmät osat suojassa samalla, kun ne seisoo estämässä muita.
Rajat on niitä, joiden läpi ei kukaan saa mennä tai tulla: rajat on sitä varten, ettei (kuitenkaan) ihan kaikki tässä maailmassa ole kaikkien omaa.
Tää onkin nyt se juttu, jota olen paljon pyöritellyt. Jos kaikki on kaikille sallittua, ei kenenkään tarvitse enää ottaa toisia, heidän tarpeita tai kokemuksia huomioon.
Muun muassa mun siskon kanssa tulee hyvin usein eteen sellainen tilanne, jossa on hyvin vaikea ymmärtää, että miksi siihen päädyttiin. Vaikka mä ymmärränkin joka sanan, on mun todella vaikea käsittää, että miksi hän koki tarpeelliseksi (tai oikeutetuksi) iskeä tietoisesti sinne, missä tietää takuuvarmasti sattuvan kaikkein eniten.
Vaikka ihmiset välillä riiteleekin, on monta tapaa sanoa sama asia: halutaanko me tulla ymmärretyksi… vai halutaanko me satuttaa.
Tämä onkin nyt sitten se juttu, jota on hyvä miettiä silloin, kun puhutaan ihmissuhteista ja niistä paikoista ja tilanteista, joissa me ihmisiä joka päivä kohdataan. Kadulla me voidaan toki uhata puukolla tai viedä massit siltä, jolla sitä eniten on… Mutta kun me siirrytään yhteiskunnan ulkopuolelta sinne, missä lait edelleen pätee (ja toistenkin tarpeet tulisi yrittää muistaa ottaa huomioon), ei ole enää ok unohtaa, että muillekin sankareille tulisi olla pöydän ääressä tilaa.
Varsinkaan, jos sä et koskaan oo muualla ollutkaan.
Mistä se siis johtuu, että joidenkin naamioiden takana tapahtuu sellaista pohdintaa, joka viis veisaa muiden paikallaolijoiden tunteista, ja ylipäätään oikeuksista kuulua ryhmään kuin ryhmään? Me kaikki varmasti tunnetaan yksi tai useampi sellainen ihminen, joka tilanteesta riippumatta kokee oikeudekseen lytätä, vähätellä ja kiusata.
Toki sekin varmaan juontaa juurensa nimenomaan tähän naamio-asiaan: sen sijaan, että pidettäisiin omia rajoja pystyssä suojaksi muilta, nää ihmiset piiloutuu omiensa taakse siksi, että siellä jokainen (oikea tai väärä) argumentti on validi heidän kannaltaan.
Näiden ihmisten naamiot ei siis suojaa, vaan toimii aseena niitä vastaan, joiden seurassa kyseinen ihminen kokee itsensä vähäisemmäksi tai puutteelliseksi tavalla, jota ei kuitenkaan ole valmis itse korjaamaan.
Kun me katsotaan peiliin ja pudotetaan hetkeksi se oma naamio, nähdäänkö me sen alla herkkyyttä, ehtymätöntä luovuutta ja ujoa toivoa siitä, että maailma kyllä muuttuu paremmaksi?
Vai onko sun naamion takana pelkästään röyhkeyttä, kateutta ja katkeruutta niitä kohtaan, joiden omaperäisyys ja ehtymätön inspiraatio tuntuu uhkaavan sun omille urilleen jumiutunutta, jo vähän aikaa sitten sammunutta yksilöllisyyttä.
Niin… Estääkö sun naamio sua näkemästä, mitä täytyy korjata tai vaihtaa kokonaan uuteen? Etkö sä mahdollisesti näe, ettei vastarinta muuta mitään, vaan pelkästään estää edistyksen.
Pidetään siis kaikki kiinni siitä yhteiseksi luokiteltavasta ymmärryksestä, jonka mukaan naamiolla on lupa suojata niitä meidän omia, yksityisiä asioita… mutta siihen sen tulisi jäädä.
Ikinä ei nimittäin oo ok hyökätä toisia vastaan luullen, että se naamion takaa toimiminen tekisi meistä jollakin tapaa syyntakeettomia lopputulemaan.
Jokainen joutuu nimittäin kuitenkin kantamaan vastuunsa jossakin kohtaa… eikä aikuisen kuulu enää piilotella tekosyiden takana sitten, kun ymmärtää, mitä vastuunotto sanana tarkoittaa.
Jos sitä jatkuvasti kieltäytyy rakentamasta yhteistä linnaa niillä lapioilla, joita tää elämä meille työkaluiksi tarjoaa, tulee luultavasti vain pitäneeksi huolen siitä, että jää lopulta itse ilman.
“Kaivatko sä mielummin lapiolla, vai käsin?
Jokainen sen tietty itse päättää,
mutta lapion edut on varmasti (sullekin) selvät”
<3