LUKU 50. VOIMA JA VALTA - TODELLISUUTTA, VAI (EHKÄ) JOTAIN MUUTA?

No niin! Taas ollaan uuden aiheen parissa, ja vaikka tää tämänkertainen onkin hyvin erilainen aina yksilöstä riippuen, on paljon sellaista asiaa, mitä monen olisi hyvä joko omalla kohdalla pohtia tai ottaa huomioon suhteessa muihin.

Esimerkiksi (jostain kumman syystä) moni ottaa asiakseen kysyä sen saman kysymyksen, kun tulee puheeksi mun syömishäiriö. Ensin he usein kuuntelee hämmentyneen näköisenä, ja sitten täräyttää, että "kumpi on helpompi (tai pahempi), anoreksia vai bulimia".

Mä nostan tän nimenomaisen jutun esiin siksi, että tää on siinä mielessä konkreettinen tapahtuma, että mun on helpompi selittää, mitä ajan takaa. Tää ei siis tarkoita sitä, että tämän päivän aihe liittyisi vain ja pelkästään syömiseen, mutta koska se on hyvin "arkinen" asia, on mun ehkä helpompi lähestyä koko keissiä näin.

Eli: niin kuin tossa jo totesin, taitaa aika moni edelleen jotenkin ajatella, että anoreksia ja bulimia on tarkasti määriteltäviä, erillisiä asioita, jotka ei joko sivua toisiaan mitenkään tai ylipäätään liity toisiinsa juurikaan.

Ihan niin kuin vaikka huumeongelma ja alkoholismikin: vaikka mekanismi on täysin sama, haluaa (varsinkin) moni viinan suurkuluttaja ajatella, ettei Alkossa asioinnissa ole mitään samaa, kuin siinä, että hakee nappinsa kadulta.

Moni siis edelleen ajattelee, että anorektikko on se tikunlaiha, väsyneeltä ja voimattomalta näyttävä hahmo, ja bulimiasta kärsivällä on aina kiire mäkkäriin hakemaan seuraavaa mättöä.

Mättöä, joka myöhemmin uhrataan vessanpytyn imuun samalla, kun mietitään jo seuraavaa kierrosta.

Moni kompastuu edelleen siihen ajatukseen, että se kärsitty tuska näkyisi kaikkineen ulospäin... eikä monella ole siksi hajuakaan siitä, kuinka paljon erinnäisiin riippuvuuksiin mahtuu näkymätöntä tuskaa, jonka ainoastaan sen kantaja tunnistaa.

Moni siis huomaamattaan lokeroi ympärillä eläviä ihmisiä ja ajattelee, että ongelman voi tunnistaa ulkoa: myös mun mumi kysyi kerran vieraillessaan mun luona osastolla, että "onko tuo nainen hoitaja?" ja osoitti hyvin pulleaa tyttöä, joka oli bulimian takia hoidossa.

Mumin oli tosi vaikea ymmärtää sitä tosiasiaa, ettei jokainen syömishäiriöinen paina kolmeakymmentä viittä kiloa.

Ihan samoin, kun ei jokainen addikti kulje kadulla hampaattomana, toinen silmä mustana ja täysin vailla selkeää päämäärää... vaikka sama epätoivo, pelko ja väsymys asuukin meissä kaikissa.

Joo. Jossakin määrin tämä(kin) kategorisointi voi tietty pitää paikkaansa, mutta mä haluan kuitenkin kertoa teille, mitä yleensä vastaan siihen toisen esittämään kysymykseen.

Oli sitten puhe mistä tahansa kokemuksen tai tekemisen tasosta, on kaikki tää - syöminen ja myös muu - jättänyt jälkeensä ainakin sen kamalan pelon, jota uskon myös monen muun kantavan mukanaan...

Siis huolimatta siitä, mikä on sen oman ongelman konkreettinen alkulähde.

~

Okei, mennään sit itse asiaan: mä tosiaan siis sairastuin ihan ekana anoreksiaan, ja vaikka mä kyllä periaatteessa ymmärsin hyvin nopeasti, mihin kaikki oli menossa, tuntui se jo siinä kohtaa mahdottomalta lopettaa.

Mä olin päässyt kiinni siihen juovuttavaan tunteeseen, jota en ollut huomannut tai ymmärtänyt koskaan sitä aiemmin: ekaa kertaa ikinä mulla oli (entuudestaan tuntematonta) voimaa ja valtaa.

Mä olen monesti kuullut, kuinka anoreksiasta puhutaan "kilttien tyttöjen syndroomana", mutta ainakin mulle se oli jotakin ihan muuta.

Mua ei oo koskaan voinut kovin lauhkeaksi sanoa, mutta mä rakastuin siihen kurin tunteeseen, eli siihen, että vittu, mähän saavutin asioita. Mä menin eteenpäin sillä listalla, josta mä yksi kerrallaan vedin yli niitä tavoitteita, jotka olin ihan itse itselleni asettanut.

Niin se paino ropisi kilo kerrallaan alaspäin ja peilikuva pieneni silmissä, mutta ennen kaikkea mä olin kännissä kuin pieni apina siitä diktaattorimaisesta, itsekurin humalluttavasta vaikutuksesta... Sillä onhan se vielä tänäkin päivänä upea tunne, kun saa asioita aikaan ja saa syystäkin olla ylpeä itsestään.

Anoreksia oli siis (ainakin) mulle sitä sairastamisen "kulta-aikaa". Mä kyllä ymmärsin täysin, että mun toiminta - ja myös ne tavoitteet - oli ihan kokonaan vailla järkeä ja logiikkaa (ja johdattamassa mua ihan väärään suuntaan) mutta ei hitto... Hitto, miten hyvältä se tuntui, olla itse kiinni siinä vallan kahvassa.

Mulla oli siis käsissäni sellaista valtaa ja voimaa, jota vain muutama muu saattoi sanoa omakseen. Mä olin voittamaton ja siten jollain tapaa parempi, kuin kukaan niistä muista, jotka teki mitä vain saadakseen mut lannistumaan, kompastumaan ja sitten luovuttamaan.

Mitä pidemmälle mä listassani pääsin - mitä alemmas paino putosi - sitä vahvemmaksi mä itseni tunsin. Mä olin täysin pysäyttämätön ja ihan itse ainoa, joka saattoi asiaan vaikuttaa... Ja se voiman tunne - se euforia - oli parhaan makuista herkkua, mitä olin vielä koskaan ennen päässyt maistamaan.

Sitten tuli kuitenkin se kohtalokas päivä, jona lääkäri päätti, että nyt mun 36 kiloa painava pylly oli roudattava osastolle ja kiinni letkuruokintaan. Se lääkäri oli järkkymätön ja yritti vääntää mulle vähän turhan paksusta (heh heh) rautalangasta, että ellen mä saisi ravintoa ja pian, mun sydän lakkaisi ihan minä hetkenä tahansa lyömästä... Eikä sitten olisi jäljellä enää mitään, mitää pelastaa.

Me kuitenkin saatiin jonkinlainen diili (tai mun osalta viivytystaktiikka) aikaiseksi, ja niin mä hyppäsin äidin autoon lääkärin sanat korvissani soiden: "sulla on neljä päivää aikaa todistaa, että saat itseksesi painosi nousemaan, tai seuraavalla kerralla sä olet letkuissa nopeammin, kun kerkeät edes perkelettä päästämään".

Tää on tietty tuttu tarina niille, jotka on jo lukeneet mukana pidemmältä (tarkemmin sanoen luvut 15 ja 16), ja sen takia mä en nyt uppoudu tämän stoorin kulkuun sen enempää. Pointti on siis vaan se, että sinä päivänä homma kääntyi katon kautta ympäri ja sai mut - rimpuilevana ja parkuvana - revittyä anoreksian tutusta sylistä ja heitettyä suoraan bulimian auki odottavaan, kuolaavaan kitaan.

Alkuun mä en halunnut uskoa sitä, en sitten millään. Mä olin ihan varma siitä, että kun vaan tekisin tarpeeksi duunia - lisää listoja, toistoja ja suunnitelmia - kaikki palaisi kyllä ennalleen. Että mun tahdonvoima ja valtava päättäväisyys kyllä hoitaisi hommat taas kohdilleen, ja mä olisin ihan yhtä vahva ja järkkymätön, kuin siihenkin asti... mutta niin ei vaan koskaan enää käynyt.

Niin se vaan joo siis meni, että kaikista mun yrityksistä ja kaikesta mun päättäväisyydestä huolimatta se aika ei enää koskaan palannut.

Mä päätin joka ilta nukkumaan mennessä, että huominen olisi erilainen, että huomenna mä lakkaisin ahmimasta, ja voisin sitten päästä eroon oksentamisesta.

Mä päätin kerta toisensa perään - päivä toisensa jälkeen - että mä muuttuisin ja löytäisin taas sen järkkymättömän itsekurin ja vallan, joka oli tuntunut niin älyttömän hyvältä... Niin älyttömän hyvältä siis, että sen pienen hetken kaikki muu paska tässä maailmassa oli täysin toissijaista... ja siten vähän aikaa kokonaan merkityksetöntä.

Eli... mitä luulette, kumpi on helpompaa: onko helpompaa hallita täysin sitä omaa pientä maailmaansa, vai inhota itseään ja vihata omaa heikkouttaan joka kerta, kun se seuraava päivä onkin täsmälleen samanlainen, kuin se kestämätön eilinen.

Niin. Onko helpompaa pystyä pidättäytymään päihteistä täysin, vai onko ihan lastenleikkiä taistella sitä omaa peilikuvaa vastaan toivoen, että joku pystyisi auttamaan ja pelastamaan mut itseltäni.

Tässä on siis se ajatus, jota haluan teille väläyttää: ei se oo mikään ihme, että Nerot, Hitlerit ja kaikki muutkin pikku-Metat kiintyi löytämäänsä valtaan sillä tavalla, että lopulta seurauksilla ei tuntunut enää olevan mitään väliä... sillä ainakin mä itse kaipaan joka ikinen päivä sitä tunnetta, että "don't panic, mä hallitsen tän homman".

Don't panic... kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi.

~

Sen jälkeen, kun bulimia taklasi mut takaapäin ja vei multa sen loputtoman itsekurin ja hallinnan tunteen, mä olen kokenut olevani enemmän tai vähemmän heikko ja oman kyvyttömyyteni armoilla. Bulimian päälle tuli viiltely, sen päälle huumeet, huumeiden päälle ostomania... ja nyt mä olen tilanteessa, jossa jokainen eletty hetki on tavalla tai toisella taistelua.

Kenelläkään "ulkopuolisella" ei siis ole kovinkaan hyvää käsitystä siitä, kuinka paljon energiaa kuluu pelkästään siihen elämiseen. Kuinka paljon pitää jaksaa, että ei sorru ahmimaan ja sitten oksentamaan, hakemaan huumeita ja sitten piikittämään, avaamaan nettikauppaa ja siitä ostamaan.

Onko siis reilua sanoa, että "kyllä mä tiiän, oon mäkin kerran polttanut budia" tai "joo, oon mäkin ollut niin täynnä, että tekis mieli oksentaa" tai että "kyllä muakin välillä vituttaa silleen, että meen kauppaan ja ostan yhden paidan sijaan kaksi".

Sillä kyse ei ainakaan mun kohdalla ole siitä, että voisin valita, kuinka toimin... kyse on tänä päivänä siitä, ettei ole järkevää edes tuumia, kuinka sellainen kokeilu päättyisi.

Mun on siis taisteltava voimalla sitä valtaa vastaan, joka yrittää rusentaa mut alleen, ja voi olla, että niin tulee olemaan vielä jonkin aikaa... Mutta vaikka mä olisinkin hukannut kykyni pudottaa pois kilon toisensa perään, on mulla jäljellä se kuolematon halu voida paremmin... ja hyvin ruokittuna se peittää alleen minkä tahansa impulssin.

Mä en siis ehkä ole enää tahdoltani pelkkää rautaa, mutta mun toivolla ei ole varaa kuolla pois enää koskaan.

Toivo on tärkeämpää, kuin se valta, ja vain silloin, kun me muistetaan tämä, meillä on mahdollisuus löytää jonkinlainen tasapaino.

Vaikka mä siis olenkin päässyt maistamaan sekä loputonta itsekuria että huumeiden tuomaa helpotusta, mä olen kuitenkin päättänyt omistaa elämäni jollekin ihan muulle.

Mä meinaan jatkossakin olla olemassa jokaiselle, joka kokee olevansa liian loppu jatkamaan: vaikka kuka sanoisi mitä, on mun kipein jaloin kävelty matka niin arvokas työkalu, ettei sitä tosta noin vaan kannata - tai ees pysty - heittää menemään 👑

P.s. Hyvää merkkipäivää Kimalle, ja kaikki sen luo löytäneet ❤️❤️ kukapa olisi uskonut, että me vielä joku päivä luetaan lukua 50 ja jatketaan edelleenkin melkein kaksi vuotta sitten alkanutta matkaa!