LUKU 5. YSTÄVYYDEN PAINO

25.11.2020

Mun äiti aina sanoo, et "ei se oo tyhmä joka pyytää, vaan se, joka antaa"

...ja sitä lausetta mä oon joutunut miettimään ja pyörittelemään ihan liian usein niissä monissa tilanteissa, joissa mun sisuskalut on tuntuneet olevan tulessa ja itku kirvellyt siellä syvällä silmien takana: taas kerran mä oon yrittänyt auttaa silloin, kun toinen ei näytä jaksavan omin voimin ja silti saanut palkaksi sammiollisen paskaa. Ja vaikka lauseen perusteella niin voisi päätellä, kyse ei ole rahasta, vaan jostain paljon, paljon isommasta.

Koska mut on syystä tai toisesta koettu aina jotenkin erilaisena, oon mä joutunut kokemaan paljon sitä yksinäisyyttä, josta oon täällä ennenkin puhunut ja vuosien kuluessa se johti siihen, että mä koin epätoivoa tavalla, johon moni ei joudu tutustumaan koko elinikänsä aikana.

Niin... mä en toivonut mitään niin paljon kuin omia, aitoja ystäviä ja paikkaa jonne kuulua; sellaisia sydänystäviä, jotka olis paikalla myös silloin, kun mä tarvitsisin heitä. Mä toivoin hartaasti ja väsymättä, että joku päivä joku rakastaisi mua takaisin ja tulisi joku, joka näkisi mun arvon eikä pelkästään sitä mahdollisuutta hyötyä ja käyttää hyväksi.

Jo kauan ennen kuin mä löysin huumeet oli mut jo tuhottu tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, joita mä paniikinomaisesti keräilin ympäri katuja jotta mussa olisi edes jotain, mitä antaa ulospäin muille: mä olin täysin rikki ja hyvin lähellä luovuttaa ja joka kerta, kun mä odotin metroa kotiin mä mietin, että nyt mä laitan silmät kiinni ja kaadun raiteille: mä olin täysin loppu enkä jaksanut enää.

Kaikesta siitä kivusta huolimatta mä en kuitenkaan sit hypännyt: mä olin selvinnyt jo kahdesta itsemurhayrityksestä ja jotenkin musta tuntui, ettei mun perhe kestäisi enää enempää. Mä olin miettinyt miljoonia eri tapoja lopettaa se kipu ja tuska, jonka kanssa mä elin mutta jotenkin mä päädyin ajattelemaan, että on vaan pakko selvitä. Pakko rutistaa loppuun asti tai tää kaikki oli ollut täysin turhaa.

Sitten tuli tosiaan se päivä, kun kama kiilasi kohtalon lailla väliin ja alkuun musta tuntui, että perkele, nyt mä olen nähnyt valon: yhtäkkiä kaikki mun ympärillä katsoi mua kiinnostuneina, hakeutui mun seuraan ja halusi kovasti tietää, että kuka mä olin ja mistä mä tulin ja miksei kukaan ollut nähnyt mua aiemmin.

Siihen asti mulla oli aina ollut se kokemus, että mä olin vähän niin kuin muukalainen ihmisten keskellä, se joka on paikalla muttei kumminkaan täysin läsnä. Sinä tiettynä päivänä kaikki kumminkin muuttui ja mä aloin ajatella, että niin kauan, kun mulla olisi kamaa tai rahaa ja keinot hankkia sitä mun ei enää ikinä tarvitsisi olla yksin, unohdettu ja romahtamaisillani.

Sinä päivänä mä olin tietty täysin huumaantunut saamastani huomiosta, mutta nykyään mä olen jo kyynisempi: sen sijaan että mä edelleen kuvittelisin yllättävän huomion johtuneen mun sinisistä silmistä tai uudesta hajuvedestä mä tiedän nyt, että jengi haistoi helpon uhrin ja uutta verta.

Vaikka 99% mun aikaisemmistakin ihmissuhteista oli olleet laadultaan huonoja olin mä siihen aikaan vielä täysin kykenemätön näkemään muissa pahaa, ja niin kama toi mukanaan mun elämään ne itsekkäimmät, itseriittoisimmat ja välinpitämättömimmät ihmiset, joita olin koskaan missään tavannut.

Niin... Mä en tietenkään siis väitä, että kaikki siellä olisi pahoja: tottakai silläkin puolella on myös niitä ihania ihmisiä, jotka vaan on astuneet harhaan... Haluanhan mä itsekin uskoa kuuluvani siihen porukkaan, tai ainakin jonnekin välimaastoon: mä en ole koskaan varastanut ystävältä tai käyttänyt toisia hyväksi, mä en ole jättänyt pulaan jos tiedän toisen olevan hädässä. Tottakai niitä epätoivonkin hetkiä on olemassa, niitä päiviä kun koen olevani niin surkea, huono ja lopullisesti pilalla ettei mua korjaa enää mikään mutta kaman jäätyä pois ne jutut on jääneet vähemmälle ja antaneet tilaa terveelle määrälle itsekunnioitusta ja -rakkautta.

Mä tiedän myös, että huumeet tuo meistä esiin ne meidän pahimmat puolet, mutta mun mielestä se päivä, jona me unohdetaan se nopeat syö hitaat-argumentti me noustaan uudelle tasolle ihmisenä ja aletaan kasvaa. Multa kesti todella kauan tajuta, ettei ne ihmiset ole mun oikeita ystäviä ja totuuden valkeneminen sattui ihan perkeleesti, mutta samalla mä myös koin ensimmäisen kerran elämässäni vapautta: mun ei tarvinnut enää rikkoa itseäni, halventaa itseäni tai uhrata itseäni muiden vuoksi, eikä mun tänä päivänä tarvitse enää antaa itsestäni palaakaan ihmisille, jotka näkevät mussa vain hyödyn.

Me ollaan varmasti kaikki kuultu myös lause "parempi yksin, kuin paskassa seurassa" ja niin surulliselta kun se kuulostaakin oon mä vihdoin alkanut näkemään sen hienouden. Vaikka mä tällä hetkellä koen vieläkin ajoittain olevani tosi yksin, mä olen myös löytänyt itseni ja oman ääneni joka sanoo, että minä olen arvokas ja minä olen vahva: se, että mä eksyin pois polulta ei tarkoita sitä, että olisin huono tai ansaitsisin pahaa, vaan se tarkoittaa sitä, että olen tarpeeksi luja pystyäkseni palaamaan ja luomaan tulevaisuuteni uudestaan.