LUKU 49. TYHJÄÄ

Kuulkaas, bu-huu! Mulla on tunnustettavaa: oon taas kerran niin solmussa tän kalenterini kanssa, että tää kiire jos joku on omiaan puristamaan (ainakin musta) ulos kaikki ne luovat mehut, joita kirjoittamiseen kipeästi tarvitsisin.

Niin se vaan tällä hetkellä menee, että mä herään aamulla kello viisi, hieron väkisin unet silmistäni ja lähden ensin metrolla ja sitten Impaloillani rullaten kohti Vuosaarta. Työpaikalle päästyäni mä menen sata lasissa siihen asti, että päivän hommat on hoidettu, ja sitten mä rullaan taas kuutisen kilsaa toiseen suuntaan päästäkseni itiksestä metroon ja kohti keskustaa... ja vaikka kaikki tää tuntuukin tosi hyvältä, mietin mä välillä kuitenkin sitä, että jokaisen (myös minun) voimat on rajalliset.

Siitä mä sit kuitenkin vielä jatkan ja painan kotiin, ruokin kissat ja yritän pistää kämppää kuntoon edes vähän ennen, kuin lähden taas liikkeelle käydäkseni mumin luona katsomassa, että kaikki on edes jotenkuten ok... Ja kun mä sit illansuussa pääsen taas takaisin himaan, en mä voi olla ajattelematta kaikkia niitä juttuja, jotka nyt jää selvästi liian vähälle huomiolle.

Kissojen kanssa pitäisi leikkiä, koulujuttuja täytyisi raapustella eteenpäin ja ennen kaikkea tulisi kirjoittaa jotakin järkevää teidän tueksi.

Kirjoittaa jotain sellaista, joka ehkä avaisi jollain muulla sen lukon, joka itsellä vaan helisee, mutta ei kuitenkaan aukea.

Kimalle on mun kanava ja vahvin väylä niiden luokse, jotka muuten kokisi jäävänsä yksin sillä hetkellä, kun hämmennys, epätoivo, yksinäisyys ja väsymys elämää kohtaan valtaa alaa. Mä tunnen huonoa omatuntoa siitä, että mua väsyttää, eikä se ainakaan paranna tilannetta. Vuorokaudesta tuntuu usein loppuvan tunnit, ja koska ainakin mun taide kumpuaa (tuskan lisäksi) ennen kaikkea kokemuksista, syvästä pohdinnasta ja halusta jakaa sitä omaa kokemusta, vaatisi se edes vähän aikaa hengähtää ja koota niitä omia ajatuksia.

Mulla olisi siis tosi paljon sanottavaa, mutta jatkuva meno ja siitä aiheutuva väsymys tuntuvat ainakin tällä hetkellä pitävän visusti huolen siitä, että mun inspiraatio on tiukasti piilotettuna sellaisten ovien taakse, joita pelkkä tahdonvoima ei saa aukenemaan. Mä haluan jatkaa, mutta pelkkä tahto ei nyt riitä. Tarvittaisiin vähän rauhaa ja sitä sellaista omaa aikaa, joka ei tunnin päästä pääty siihen, että puhelin pörisee, kissat maukuu ja oveen koputetaan kerta toisensa perään.

Kaikki vaatii jotain yhtä aikaa, ja mun silmiä painaa niin, että tarvitaan sormia pitämään niitä auki.

Nyt tarttis pikkasen harmoniaa.

Harmoniaa ja ajatonta aikaa.

Mä muistan kyllä hyvin sen edellisen(kin) kerran, kun tyhjän paperin kammo iski ja sanat kieltäytyi tulemasta. Toki tilanne oli siinä määrin aika eri, että silloin mä kuljin ämpäri päässä päivästä toiseen, ja nyt mä olen niin selvä, että vähempikin riittäisi.

Mä yritin silloin luoda jotain järkevää tilanteessa, josta logiikka puuttui kokonaan, mutta samat piirteet on silti tavallaan nähtävissä nytkin. Vaikka mä tällä hetkellä ymmärrän, mistä kiikastaa, ei se tee pakottamisesta yhtään helpompaa. Mä oon aina ollut megahuono ymmärtämään, että jotain "pitäis tehdä väkisin" tai sitä, ettei mun kokemusta huomioida, ja siksi se toinen puoli (se herkkä ja edelleen vähän rikkinäinen) kirkuu tälläkin hetkellä mun pään sisällä, että "jos sä et vielä tajunnut, et nyt on aika pysähtyä, niin kohta tästä taas maksetaan isommin, kun mitä duunistas saat".

Joka tapauksessa mä luulen, että vaikka työpaikka tai koulun valmistujaiset, hyvin rakennettu arki ja selkeät suunnitelmat tulevaisuudesta tuntuisikin pelkästään kaukaiselta haaveelta, on täällä varmasti monta muutakin, jotka kokee riittämättömyyttä... sellaista siis, joka pitkällä aikavälillä kalvaa lihat irti luista ja saa ajatukset pyörimään hedelmätöntä ympyrää.

Sen ei nimittäin tarvitse olla niin, että me ollaan siellä maailman huipulla pelkäämässä putoamista: kyseessä voi yhtä hyvin olla ne ulkoa tulevat, liian kovat odotukset, tai se sellainen kokemus omasta elämästä, joka sanoo, että "ei musta taida olla mihinkään".

Sillä ei siis loppupeleissä oo juurikaan väliä, että mikä meitä syö. Oli kyseessä sitten kama tai vaikka jatkuva, hengettömäksi tekevä masennus, ollaan me aika orpoja ja yksin sen oivalluksen edessä, että A. meidän voimat ei riitä tai B. me ei tiedetä, mistä revitään aikaa tai inspiraatiota niiden ongelmien selättämiseen. Olisi tosi hienoa voida joka päivä herätä ja sanoa, että "nyt tehdään historiaa", mutta se on vaikeaa.

On vaikeaa antaa joka päivä se sata prosenttia itsestään, kun eilinen söi meistä jo 98.

Kuitenkaan mä en halua ruikuttaa: mun asiat on hyvin, ja vihdoin mulla on paikka tässä maailmassa. Kyse taitaakin siis ennemmin olla siitä, että mun on opittava tunnistamaan omat rajani ja asettamaan omat tavoitteeni sellaiselle tasolle, että niitä on mahdollisuus kurkottamatta saavuttaa.

Mä ymmärrän kyllä sen, että jos rutistan itseni hengiltä heti lähdössä, on vaikea jakaa voimaa muille sitten, kun sitä tarvitaan... mutta onhan se niin perkeleen vaikeaa vetää suitsista silloin, kun mieli tekis vaan painaa ja painaa.

Kukaan ei kuitenkaan hyödy siitä, että me unohdetaan olevamme ihmisiä, ja siten rikkimenevää tavaraa. Kukaan ei hyödy siitä, että me rikotaan jotain, mitä ei enää liimalla saa kursittua kasaan. <3

Pitäkää siis tekin kiinni siitä ajatuksesta, että omia voimia tulisi pidellä hellästi ja jakaa järkevästi: jos ne itseltä loppuu, ei ole enää mitään, millä auttaa myöskään muita.