LUKU 47. RUUSUSEN UNTA

Niin kuin (oletettavasti) kaikki muutkin, mäkin olen tuntenut itseni välillä väsyneeksi. Mä olen välillä painanut duunia niska limassa, välillä maannut kotona lamaantuneena, miettien elämän tarkoitusta ja välillä mä olen istunut puistonpenkillä hengästyneenä rullislenkin jälkeen miettien, että nyt mua väsyttää.

Että nyt mua väsyttää ja unet olis paikallaan... mutta mitä sitten, kun se väsymys on sellaista, ettei nukkuminen auta.

Tällä hetkellä mulla on asiat sillä tavalla hyvin, että tunnen itseni merkitykselliseksi. Mulla on työ, jolla on väliä sekä mulle itselleni että muille. Mulla on kaunis koti ja ihanat neljä kissaa. Mulla on sellaisia ystäviä, joita en vaihtaisi mihinkään, ja mulla on menneisyys, jolla ei enää ole lupa kuristaa mua hengettömäksi.

Mä olen selättänyt ongelman toisensa jälkeen, ja mä olen kasvanut matkallani sellaisiin mittoihin, että vaikka mä ulkopuolelta saatan näyttää pieneltä ja harmittomalta, on mun sisällä sellaista voimaa, jota vain harva on joutunut elämänsä aikana edes harkitsemaan.

Mä olen vahva, kekseliäs ja sinnikäs, mutta myös myötätuntoinen, välittävä ja aina läsnä sille, joka mua tarvitsee... ja ehkä siksi musta nyt tuntuu, ettei uni riitä korjaamaan kaikkea sitä huolta, jota kannan päivisin mukanani.

Joo... jokainen meistä siis varmasti tunnistaa jollakin asteikolla sen fiiliksen, että vois nukkua maailman tappiin ja olla silti väsynyt. Kyseessä voi olla hämmennys omassa elämässä, huoli tulevasta, pelko jo tapahtuneesta tai yksinkertaisesti niin kova stressi tai turhautuminen, ettei silmien kiinni laittaminen ratkaise käsillä olevaa ongelmaa.

Mä muistan itse parhaiten sen, kun makasin keskellä yötä hereillä, tuijottaen kattoa etsien vastauksia kysymyksiin, joihin vain mä itse saatoin vastata... olematta kuitenkaan valmis lopullisiin päätöksiin.

Vaikka mä todella kiitän luojaani joka päivä siitä, että pahin myrsky on (toivottavasti) nyt jo mun takana, on mulla tällä hetkellä niin paljon vastuuta, että huomaan yön tuntien sulavan pois liian nopeasti. Mun on siis välillä aamun tullen todella vaikea muistaa, miksi on noustava kohtaamaan uuden päivän koitokset: mä rakastan mun työtä ja sitä, että mulla on nyt oma paikkani maailmassa, mutta samalla vastuun kasvaminen välillä pelottaa. Mä tiedän, että tää on sitä aikuisen elämää, mutta siitä mä en oo ihan varma, että kuuluuko olla koko ajan väsynyt.

Viime viikolla minä ja mun perhe herättiin kertarykäyksellä siihen tosiasiaan, ettei meidän mumi taida enää korkeassa 83:n vuoden iässään olla siinä kunnossa, että selviäisi elämän haasteista itse. Mumi on aina ollut sellainen voimanpesä, ettei muusta väliä, ja ennen kaikkea hän on ollut mulle todella rakas ja läheinen.

Mumi on tarjonnut mulle kulloisestakin tilanteesta riippumatta turvaa, katon pään päälle ja korvan joka jaksaa aina kuunnella, ja mumi on tsempannut, uskonut muhun ja toivonut mun parasta huolimatta siitä, että olen välillä tuhonnut paljon muutakin, kuin vain oman mahdollisuuteni onneen... ja nyt on se hetki, kun mumi tarvitsee minua.

Ja siksi mun on vastattava kutsuun siitä huolimatta, ettei mumi itse taida muistaa kutsuneensa.

Näinä viime päivinä - joina olen poikkeuksetta jatkanut suoraan töistä mumin luo tarkastamaan tilanteen - mä olen miettinyt paljon jaksamisen hiekkaan piirrettyä rajaviivaa. Toisaalta mun päättäväisyys ja määrätietoisuus pitää huolen siitä, että kaikki tulee hoidetuksi ajallaan ja tarpeen mukaan, mutta sitten on sekin äänien kuoro, joka hätääntyneenä kuiskuttaa, että kun tää kesä loppuu, taidan minäkin olla lataamoon valmista tavaraa.

Mä en kestä ajatusta siitä, että joku jää tarpeessaan huomiotta, mutta samalla on jokaisen muunkin opittava huomioimaan oma rajallisuutensa... eikä se ole heikkoutta (kai).

Tää sama kuvio on siis tullut mua vastaan monessa eri tilanteessa aiemminkin. Ala-asteella se oli sitä, että maksettiin muidenkin karkit, yläasteella sitä, että iskän viinakaapista vietiin kaverille kanssa. Kentällä mua vietiin ihan 6-0 tilanteesta riippumatta ja sen jälkeen - nyt - mä olen edelleen siltä osin "vajaa", että muiden tarpeet jyrää mun omat aina ja mennen tullen.

Mä en siis pidä sitä huonona piirteenä, mutta harjoittelua se vaatii...

Se siis, että muistaa omien rajojen olemassaolon ja ennen kaikkea niiden tärkeyden.

Juu. Vaikka musta nyt ehkä tuntuukin, että mut on saatettu puristaa lihamyllystä läpi ja sulloa ahtaaseen makkarankuoreen, oon mä kuitenkin hyvin onnellinen siitä, että mulla on tänä päivänä taas niin paljon voimavaroja, että voin auttaa mumia ja myös muita.

Mun isoin kiitos on se, että näen toisen jaksavan ottaa taas muutaman askeleen eteenpäin, mutta samalla mun on opittava näkemään, missä omien voimien kiilto alkaa himmetä. Musta (eikä teistäkään) ole kenellekään enää mitään apua, jos me annetaan ulkomaailman vaatimusten kuluttaa meidät puhki. Läsnäolo on lahja, mutta itsensä unohtaminen tekee meistä sillä tavalla heikkoja, että se välittäminenkin alkaa tuntua työltä.

Joten: silmät auki ja tiukka tuijotus peiliin. Vieläkö jaksaa, vai olisiko nyt se hetki, jona ollaan hetki ihan hiljaa ja vähän aikaa läsnä vain itsellemme ❤️