LUKU 46. HISTORIAN HAAMUT

Joskus meistä kaikista saattaa tuntua siltä, että elämä on pelkästään surkeiden sattumusten ja pettymysten sarjaa - että yritettiin me kuinka kovasti tahansa, loppuu kaikki aina liian aikaisin, väärällä tavalla tai suoranaiseen katastrofiin.

Välillä se ajatus tosiaan iskee, että tää maailma on täysin meidän hallitsemattomissa, ja sen juonenkäänteet tarkoitettu ainoastaan murtamaan meidät ja meidän tahdon mennä kohti parempaa... Murtaa se, joka me joskus oltiin ja se, joka meistä oli tarkoitus tulla.

Niin se vaan on, että elämä on usein täynnä epävarmuutta, käänteitä, pelkoa ja jännitystä. Mä ymmärrän omallakin kohdalla sen, että välillä niitä ylläreitä tuntuu satavan vaan ja pelkästään liikaa.

Samalla ne kuitenkin muovaa meistä sen, joka me tänä päivänä ollaan, joten periaatteessa syyllisen etsimiseen kuluu ihan turhaan valtavat määrät energiaa. Pettymykset ja epäonnistumiset kuuluu elämään, eikä me ilman niitä opittaisi selviämään ja kasvamaan vahvemmiksi.

~ 

Mä olin tässä vähän aikaa sitten koulutuksessa, joka käsitteli traumaa, ja kun se vetäjä siinä jutteli ja kertoi omaa polkuaan, rupesin mä siinä jälleen kerran miettimään, että mitkä asiat johti siihen, että musta tuli tällainen.

Tottakai ne kaikille näkyvät jutut selittää osan, kuten kiusaaminen, rajojen puute ja se vastaamaton tarve tulla näkyväksi niiden vaikeiden tunteideni kanssa... eli niiden siis, joita en sit koskaan oikein tuntunut oppivan käsittelemään.

Niin: koska mä kerta olen niin herkkä tuntemaan ja herkkä reagoimaan, olisin mä tarvinnut paljon tukevammat puitteet, joiden sisällä olisi ollut turvallista tuntea ja sanoittaa niitä omia vaikeita kokemuksia. Mä olisin tarvinnut selkeät rajat ja esimerkin voimaa, ja koska ne suurimmalta osalta puuttui lähes kokonaan, alkoi mun tunne-elämä kallistua yhä jyrkemmin kohti sekasortoa, ja sen mukanaan tuomaa korostunutta pahaa oloa.

~

Juu-u. Meidän perhe on ehkä jopa maailman parhaita esimerkkejä siitä, kuinka ylisukupolviset traumat, vaikeat kokemukset ja turvattomat kotiolot siirtyy aina seuraavalle syyttömälle kannettavaksi.

Mä en tietenkään voi puhua vanhempieni puolesta tai kertoa, miten he on asiat kokeneet, mutta ei mun oikeestaan edes tarvitse.

Iso osa siitä, mitä mä oon imenyt heistä näinä kuluneina vuosina, tirisee lohduttomuutta ja epävarmaa suhtautumista... Sekä omiin vanhempiin että muihin auktoriteetteihin.

...ja siksi tää on se kohta, johon tulisi jokaisen järkevän ihmisen lyödä se kiila, joka estää tarinan etenemisen. Meidän tulisi tajuta, ettei me voida pelastaa sitä, mikä jo on tapahtunut, eikä me voida muuttaa niitä kokemuksia, jotka muovasi niitä, jotka on tulleet meitä ennen.

Toki on elintärkeää ymmärtää, mistä mitkäkin asiat johtuu. Me tarvitaan tietoa selvitäksemme, mutta sen sijaan, että me elettäisiin jumissa siellä menneessä, tulisi meistä jokaisen pyrkiä selvittämään, mitä tarvitaan, jotta ne samat asiat ei pilaa sitä, mitä meillä on nyt.

Meidän vanhemmat on varmasti suurimmaksi osaksi tehneet parhaansa niillä eväillä, joita heillä on käytössä ollut, ja niin tulisi meidänkin tehdä... Sillä vain pyrkimällä aktiivisesti kohti muutosta ja menneestä vapaata tulevaa, me voidaan kasvaa ja oppia parhaaksi omaksi itseksemme: me ollaan NYT.

~

Tästä kaikesta voisi tietty joku päätellä niin, että kaikki mun kotona olisi ollut kamalaa. Että mun vanhemmat olisi vaikka hakanneet meitä ja juopotelleet kaiket päivät samalla, kun me oltaisiin kävelty kouluun ilman kenkiä... mutta onneksi näin ei ole.

Tietysti meidän perheen dynamiikkaa tarkastellessa on hyvin helppo huomata, kuinka irrallisia me ollaan siitä huolimatta, että me ollaan samaa verta. Perhe me toki ollaan, mutta haavat, epäluottamus, ymmärryksen puute ja jopa katkeruus tekee meistä vastustajia siinä, missä parempi olisi puhaltaa yhteen hiileen... Vetää samaa köyttä ja kuulla, kun toinen puhuu. Perhe on kokemus, ei pakote: vaikka mulla onkin molemmat vanhemmat ja isosisko, on mulla myös niitä hetkiä, joina olen kokenut olevani täysin yksin ja irrallaan.

~

Moni varmasti myös sanoo, että suuri osa meistä on tehnyt omat paskat valintansa ihan itse. Että mäkin päätin aloittaa laihduttamisen, mä päätin jäädä pois koulusta ja lopulta mä myös tein tietoisen päätöksen ottaa mulle tarjottuja huumeita.

Se ei kuitenkaan koskaan oo noin mustavalkoista: on helppo ajatella, että "tyhmä pikku pimu, missä on sen aivot", mutta todellisuudessa ne aivot on juuri se, joka on nämäkin päätökset paremman puutteessa tehnyt. Ne on ne aivot, jotka on valinneet sen ainoan mahdollisen tarjolla olevan selviytymiskeinon, sillä se ainoa toinen vaihtoehto on niin sanoinkuvaamattoman tuskallinen, ettei sitä voi valita.

Mäkin oon kuitenkin imenyt niitä selviytymiskeinoja sekä kotoa että ulkomaailmasta, ja se taas tarkoittaa sitä, että olen hyvin pitkälti ympäristöni tuotos... Kuten te kaikki muutkin.

Niin... Kukaan meistä ei halunnut joutua pulaan, ja harmillisen usein ihmiset unohtaa sen, että jokainen meistä tekee päätöksiä sillä omalla parhaalla tiedolla, mitä meillä sillä nimenomaisella hetkellä on käytettävissä.

Jos me kaikki - ihan kaikki - oltaisiin eletty sillä tuskalla, yksinäisyydellä ja hylätyksi tulemisen tunteella tähän hetkeen, ei me "huonot" oltaisi todellakaan ainoita, jotka epätoivoisina tarttuisi siihen ainoaan, tarjolla olevaan helpotukseen.

~

Joo. Se on ihan totta, että moni meidän "ongelma" ei alunperin ole meidän oma ollenkaan. Me ollaan saatettu imeä se kotoa, perheeltä, kavereilta tai vaikka koulusta, ja koska me ollaan tuntevia ja kokevia asioita, me myötäeletään paljon jo ihan silloin pienenä.

Tästä huolimatta sen ei kuitenkaan tarvitse onneksi olla niin, että me toistetaan, tehdään ja kärsitään kaikki ne vauriot, joita ollaan kasvaessa jouduttu todistamaan... Koska kaikesta siitä huolimatta meillä on myös se vapaa tahto, jolla me voidaan päättää lakata uhriutumasta ja toistamasta niitä virheitä, jotka juontaa juurensa jopa niinkin pitkälle, ettei meitä välttämättä ollut vielä edes olemassa.

Huumeet, alkoholi, syrjäytyminen ja rikoskierre on kaikki sellaisia juttuja, jotka jotkut oppii jo kotoa. Ne voi kuitenkin myös olla se vääränlainen keino yrittää kasvattaa sitä kuorta, joka toivottavasti estäisi muita (ja meitä) satuttamasta meitä... meitä ja meidän niitä osia, joita ilman me ei pystytä tätä elämää elämään.

Niin se vaan nimittäin on, että ihminen, joka on kasvanut turvattomissa oloissa ja hyvin yksin, on suuressa vaarassa tarttua just näihin keinoihin, jotka oikeestaan vain tuhoaa lisää... tuhoaa ja pitää huolen siitä, ettei me ehkä koskaan enää pystytä kääntymään takaisin korjaamaan sitä, mikä joskus aikoinaan hajosi tuuleen.

Jo muutama kipeä kokemus tai tunne siitä, ettei ole turvallista olla oma ikätasoinen itsensä, aiheuttaa meille pelkoa ja särön sinne, missä luottamus kasvaa... tai jää kasvamatta. Yritetään siis kaikki -ystävät, vanhemmat, siskot ja veljet- tarjota sellaiset puitteet muillekin kehittyä, ettei ainakaan itse olla aiheuttamassa niitä sirpaleita, joiden päälle sitä sitten astuu.

Vahinkoja sattuu tietty aina, mutta parempi on yrittää korjata, kuin kieltäytyä näkemästä: otetaan siis liima, sakset ja värikynät esiin, sillä meillä on kuiteskin kaikilla mahdollisuus tuunata ja huoltaa sitä, mikä kerran vaikutti olevan lopullisesti pilalla ❤️.