LUKU 45. SANOJA KAUKAISUUDESTA

13.06.2022

Mä muistan hyvin sen yhden päivän, jona mä istuin sukulaiseni kanssa parvekkeella tupakalla, talossa Koffin puiston laidalla.

Mä olin tosi surullinen ja hän humalassa, joten kun mä avasin suuni ja yritin sanoa ääneen, kuinka mua jälleen kerran ahdistaa, tokaisi hän siihen, että "kuka on sulle helpon elämän luvannut" ja otti uuden siemauksen viinilasista.


Mä en vastannut silloin mitään, mutta niin kovaa se kuiteskin kirpaisi, että mietin sitä usein vielä tänäkin päivänä, monta vuotta myöhemmin... Se sattui ja sai mut silloin ajattelemaan, että oonko mä sittenkin itse väärässä: oliko kaikki se niskaan satanut paska jollain tavalla mun omaa syytä... omaa syytä ja siten täysin ansaittua.


Joo. Tähän nimenomaiseen ihmiseen mä olen aina voinut nojata, ja saanut jopa katon pääni päälle tilanteissa, joissa oon ollut ihan rikki ja melkein jopa valmis murhaan.

Mä olen saanut häneltä ymmärrystä ja sylin johon käpertyä, mutta ehkä juuri siksi ne sanat siinä kesäisen Helsingin keskellä teki niin kipeää... sillä niinhän sitä sanotaan, että niillä, jotka on meitä kaikkein lähimpänä, on myös valta satuttaa meitä enemmän, kuin kellään niillä muilla.


Hän on kuitenkin mahtava tyyppi ja kokenut itsekin monennäköistä, mutta se yksi lause siinä parvekkeella - kesäisen kaupungin yllä - jyrsii mua välillä vielä tänäkin päivänä. Kuka on mulle helpon elämän luvannut? Ei tietenkään kukaan, mutta ei sen myöskään kuuluisi olla aina pelkkää tuskaa, vihaa ja epäröintiä.


~


Tänä päivänä mun arki on jo onneksi hyvin rakentunut (ja oma minäkuva myös), mutta samalla mä tottakai muistan ne kaikki eri vaiheet ja kompastumisetkin, jotka tähän päivään on johtaneet. Mä olen kärsinyt tällä matkalla luonteestani, voimastani, kauneudestani ja halustani rakastaa... ja samalla mä olen kärsinyt ihmisten julmuudesta, ahneudesta ja siitä, etten ole, kuin kaikki muut.


Mun kohtalo näytti joo jopa pitkään kirvelevältä, kuin käärmeen myrkky ja terävät hampaat... Mutta kaikesta siitä huolimatta mun paikka kuitenkin löytyi ihmisten keskeltä.

Niiden samojen ihmisten, jotka joskus olisivat helposti voineet mua satuttaa ja sortaa.

Sortaa ja saada aikaan sen tunteen, ettei musta - ehkä sittenkään - ole jatkamaan enää eteenpäin.



Mun kiemurteleva matka tähän pisteeseen on siis kestänyt todella kauan. Jopa paljon kauemmin, kuin sen 20 vuotta, mitä tässä on aikaa ehtinyt katoamaan... Ja näiden kuluneiden vuosien aikana mä olen löytänyt sekä omat raamini että oikeuteni kukoistaa.


Me ollaan siis ennenkin täällä puhuttu siitä, kuinka joidenkin polut on vaikeampia kiivetä, kuin toisten. Me ollaan huomattu, että jotkut joutuu taistelemaan jokaisesta askeleesta siinä, missä muut sitten (pahimmillaan) hyppii meidänkin yli, tavoitellessaan sitä omaa suuruutta ja onneaan.


Elämä on siis välillä tosi raskasta, ja niin se halu lakata yrittämästä alkaa taas houkuttaa... Mutta ei me silti anneta periksi: mikään ei oo turhaa, eikä mikään oo arvotonta.


Niin. Me ollaan kuitenkin ihan itse se oman elämämme veri ja suola, joka kulkee muiden(kin) suonissa. Me ollaan se liima, joka kaiken pitää kasassa, eikä hajoaminen tässä hetkessä palvele ketään: ei meitä, eikä niitä muita.


Tää elämä on välillä niin paksua, että on vaikea edes hengittää, mutta ne huonot jutut -kateus, viha ja katkeruus- ei juurru ollenkaan, jos me kylvetään omenapuita sinne, missä vielä eilen oli maa kuollutta, ja ilma sakeanaan surua.


~


Se taitaa nimittäin kuitenkin olla niin, että sillä hetkellä, kun ne sanat tuli ulos mun sukulaisen suusta, mä koin hetken tulleeni jälleen kerran niin hylätyksi, että kellot lakkasi lyömästä ja veri virtaamasta mun suonissa. Se oli sellainen hetki, jolloin kaikki joko hajoaa tai alkaa kokonaan alusta... ja silloin mä ajattelin, että tiedän, "miksi muutkin on joskus niin heikkoja, ja me itse täynnä voimaa".


~


Hän ei nimittäin ihan varmastikaan tarkoittanut mua satuttaa tai loukata. Hän ei sanonut sitä aiheuttaakseen kipua, vaikka se tulikin ulos vähän hassussa muodossa.

Me itse etsitään ympäriltä sellaisia kasvoja, jotka näyttää turvallisilta ja valmiilta kuuntelemaan, mutta välillä me saadaan jotain ihan muuta kuin sitä, mitä tilataan.

Me ollaan saatettu pyytää ymmärrystä, mutta saatu sittenkin (välillisesti) sitä puhdasta sisua ja voimaa.


~


Niin se vaan on, että ihmisten on välillä tosi vaikea muistaa, että kärsimystä on myös monessa suunnassa meidän ympärillä: me ei olla ainoat, joihin sattuu, eikä aina oo se sopiva hetki unohtaa.


Epätoivo ei pue meistä ketään, mutta välillä on annettava sille hetki, jotta näkee taas sen, mihin suuntaan halusikaan olla menossa. Jos me käännytään takaisin joka kerta, kun jäädäänkin oman itsen varaan, ei tulevaisuus tuo meille muuta, kuin sen saman helvetin, joka jo kerran (jos toisenkin) oli jäämässä taakse.


~


Puhumalla voi siis antaa toiselle paljon hyvää(kin) silloin, kun on itse vahvoilla: huolella valitut sanat on kaikki kuin pieniä, ajatuksella valittuja lahjoja.


Kertomalla siitä, mikä on auttanut meitä rakentumaan, me voidaan näyttää toiselle se maailma, jossa sekä meidän kivut että haaveet on todellisia... ja siten mahdollisia elää ja kokea läpi yhdessä.


Älkää antako sen toisen varomattomien sanojen olla syy siihen, että maailma taas mustuu ja lakkaa hetkeksi pyörimästä. Me kaikki sanotaan joskus jotain, joka saa aikaan surua, mutta huomaamalla toisen hädän, me voidaan kääntää koko homma ympäri ja tarjota lahjana tukea.

Rakkaus sattuu aina joskus... mutta sen voimassa on aineksina muutakin, kuin vain pelkkää kipua. Rakkaus korjaa, ja tuo meille (myös sitä välillä hukattua) toivoa ❤️