LUKU 44. "TÖKI VAAN MENEMÄÄN, KYL SE SIIT!"

Niinpä. Me tietysti kaikki tiedetään, mikä se on ja mitä sillä tehdään. Me tiedetään, että se on pahasta ja saattaa tuoda mukanaan kaikennäköistä paskaa... Mutta siitä huolimatta se tietty joukko (minä mukaan lukien) on/oli valmis ottamaan tulehdusten, tautien ja mätäpaiseiden riskin saadakseen jotain, mitä ei saa mitenkään muuten.

Jokainen meistä siis ihan varmasti ymmärtää sen riskin, jonka ottaa siinä samalla, kun alkaa tökkiä menemään. Me ollaan sisäistetty se mahdollisuus, että tässä aikuisten oikeasti saattaa käydä todella huonosti, mutta juttu, jota harva meistä osasi alkuun odottaa, on se, kuinka vaikea siitä on lopareissa päästää irti.

Älä! Mä rupesin itse itkemään, kun näin ekaa kertaa yhden tytön ronkkimassa itseensä niitä pirivetoja klikistä, joka oli ihan salettiin spuulattu jo kymmenen kertaa ennen, kun hän edes sai sen kupin käsiinsä.

~

Juu. Mä olin itse silloin niin myrkyissä, että makasin vaan sängyllä kykenemättä liikkumaan tai katsomaan pois. Mä yritin kysyä, miksi. Miksi joku haluaa tehdä itselleen noin?

Muut siinä paikalla olleista katsoi mua vähän säälien... Eikä siitä mennyt muutamaa viikkoa kauempaa, kun kiinnostus alkoi heräilemään myös mun omassakin päässä.

Kentällä on karkeasti jaoteltuna kaksi leiriä: ne, jotka rykii nenään tai johonkin muuhun (valmiiseen) ruumiinaukkoon ja ne, jotka saattaa istua kylppärissä tuntikausia etsimässä suonta, joka vielä suostuu yhteistyöhön.

Tämän lisäksi itse piikittäjätkin jakautuu kahteen porukkaan: niihin, jotka pistää ketä ja mitä vaan ja niihin, jotka (onneksi) kieltäytyy kiroamasta ketään, joka sitä ekaa kertaa pyytää.

Jokainen piikittäjä kuitenkin tietää sen pohjattoman mustan kuilun, johon sitä putoaa hyvin pian sen jälkeen, kun tajuaa, mitä käden ulottuvilla on.

Vaikka se tuntuu alkuun etovalta ja pähkähullulta ajatukselta, että saisi jonkinnäköistä mielihyvää siitä, kun männässä vihdoin näkyy loraus punaista, on se suurimmalle osalle menoa heti sitten, kun löytää sen kauan kadoksissa olleen "nuoruuden lähteen".

Kun piikki tulee, kaikki muu väistyy elämässä taka-alalle... ja se on kuulkaa menoa sit.

~

Mulle itselleni piikki oli subun lisäksi se mahdottomin riippuvuus. Mä aloin hyvin nopeasti saamaan kiinni siitä ajatuksesta, että piikki parantaa kaikki mun maalliset ongelmat... Ja niin mä sukelsin pää edellä maailmaan, josta ei ihan noin vaan ole paluuta.

Piikistä tuli siis yhdessä yössä mun uudenkarhea paras ystävä: se ainoana sai mut avaamaan aamulla silmät ja konttaamaan keittiöön vedoille, se ainoana tuntui taikovan pois minkä tahansa ahdistuksen tai elämää suuremman vitutuksen.

Se sai mut "elämään mun elämää" ja "selviämään joka päivästä" huolimatta siitä, että mun kädet ja jalat, pohkeet ja habat oli mustelmilla ylhäältä alas... Ja suonet niin pakosalla, että jo yksiin vetoihin saattoi kulua aikaa reippaasti yli tunti.

~

Niin musta pikkuhiljaa tuli enää pelkkä raunio, ja siltä mä myös näytin, kun katsoo aikaa taaksepäin. Mulla piikki meni ylitse sen kaiken muun, ja niin se teki musta eri tavalla "vahvan", kuin mitä koin ennen olleeni: piikki piti mut kasassa, ja piikki oli se pala taikaa, joka antoi mahdollisuuden "selvitä".

Juu. Mä olin todella se tyyppi, joka kaverin sukujuhlissa rännitti vessassa, kun mummo toisensa perään koputteli oveen huhuillen, että "onhan kaikki varmasti kunnossa". Mä olin jokaisen anoppiehdokkaan villein kauhu, ja samalla mä lunastin paikkani myös mun oman sukuni mustista mustinpana lampaana.

Mä en lähtenyt minnekään ilman, että laukkuun oli varmasti pakattu värkit jos toisetkin, ja kun mä sattumanvaraisesti ilmaannuin porukoiden oven taakse "vähän lepäämään", oli edellisellä vierailulla huolimattomasti jätetyt terät siisti rivissä lipaston päällä... odottamassa mun paluuta.

Niin: piikki mahdollisti mun elämän jatkumisen, tai siltä se musta tuntui hyvin, hyvin pitkän aikaa. Mä olin täysin koukussa siihen yököttävään ronkkimiseen ja tökkimiseen... Ja siihen huojennukseen, joka laskeutui mun päälle heti, kun vielä toimiva pätkä suonta löytyi.

Tottakai mä toisaalta kyllä tajusin, kuinka syvälle sitä oltiin jouduttu. Mä tiesin oman tilani vakavuuden, ja mä tiesin myös, kuinka lähellä lopullista kadotusta mä niihin aikoihin tasapainoilin.

Siitä ei siis ollut epäilystäkään, että johonkin tulehdukseen, tulppaan tai myrkytykseen mä lopulta kuolisin... mutta sillä nimenomaisella hetkellä mä en jaksanut välittää. Muhun oli sattunut niin pitkään, että piikin tuoma kauhun tasapaino tuntui jollakin tapaa lohdulliselta: piikitä, tai jää yksin sinne pimeään.

~

Mitä sellaista sitten tapahtui, joka nykäisi mut irti siitä kuplasta, joka mun ympärille oli rakentunut? Mikä mahdollisti sen, että mä vedin itseni irti siitä siimasta, jonka toisessa päässä killui kivulias kuolema.

Tää on oikeastaan ehkä se kaikkein mielenkiintoisin kysymys, sillä niin jumissa mä siinä todella olin: vaikka mä en enää toimikaan niin, niin esimerkiksi mun unimaailma mässäilee edelleen sillä ajatuksella, että pistämällä mikä tahansa ahdistus helpottuu olemattomiin... ja vaikka ne unet kääntyykin aina jossain kohtaa painajaisten puolelle, on se alkuhuuma edelleen olemassa.

Aina siihen asti siis, että mä unissani tajuan, ettei männässä joko olekaan mitään, tai suonet on kaikki jo karanneet mun ulottumattomiin.

~

Joku sanoi mulle joskus, että piikittäminen on jatkoa viiltelylle. Että jollain tapaa se kokemus on sama, vaikka jäljet onkin (ainakin alkuun) huomaamattomampia kantaa.

Mä en kuitenkaan tiedä, allekirjoitanko tätä, ainakaan täysin. Viiltely toimi aikoinaan keinona paeta sitä liiaksi muuttunutta henkistä kipua... kun taas sitten piikittäminen oli jotain muuta. Se oli keino tukahduttaa maailman vaikeudet ja juhlia sen "monimuotoisuutta" samalla, kun sen raamit tuntui kuitenkin menettävän pala palalta muotoaan.

Piikki oli vuosia se henkireikä, jonka silmukan läpi mä elin tätä elämää: piikki turrutti pois kaiken sen, mitä ilman elämästä ei olisi - mun kokemuksen mukaan - tullut enää yhtään mitään. Neula ja mäntä... mäntä ja neula: ei sitä (kai) oikeestaan muuta enää tarvinnutkaan.

Piikki piti siis huolen siitä, että mä saatoin jatkaa hengittämistä edes siihen asti, että vääjäämätön tuomio koputtaisi mun oveen... mutta nyt mä onneksi - syystä tai toisesta - voin sanoa, etten tarvitse sitä enää ❤️

Oli sunkin tilanne siis mikä hyvänsä, uskaltaisin mä väittää, että paremmat päivät on kulman takana siitä, kun uskaltautuu irrottamaan jostakin, jonka jokainen meistä tietää tuovan mukaan aina jotain astetta pahempaa. Mulle se oli piikki, toiselle se voi olla vaikka silmitön väkivalta... sillä väkivaltaa on se kaikki, jota me toteutetaan siitä huolimatta, että tiedetään paremmin: me tiedetään, että eletään laina-ajalla niin kauan, kun tehdään itsellemme (tai muille) pahaa.

Olemassa on toisenkinlainen tapa elää. Anna itsellesi mahdollisuus.