LUKU 43. KUN OLTIINHAN MEKIN JOSKUS VÄÄRÄSSÄ

Joo... Monelle taitaa olla aika vaikeaa myöntää se, että nyt tuli takkiin. Että me ollaan oltu väärässä ja haluttomia myöntämään sitä jälkikäteen.

Jokainenhan meistä kuitenkin varmasti ymmärtää sen, ettei kaikki päätökset ja suusta ulos tulleet jutut voi mitenkään olla aina oikein, vaikka kuinka fiksu muuten oliskin. Me tehdään päätöksiä joka päivä, ja välillä olis ihan tervettäkin katsoa taaksepäin ja nähdä, että toinen polku olis ehkä sittenkin vienyt lähemmäs sitä toivottua lopputulosta.

Sellaiset "mähän sanoin"-tyyppiset jutut on tietty megaikäviä kuulla (eikä toisen naamaa tarvitse siihen koiranpaskaan hieroa), eikä ne yleensä johda muuhun, kuin ilmiriitaan... Mutta oppia ikä kaikki siinä mielessä, että välillä on hyvä osata myöntää olleensa väärässä ja todeta, että olisi ehkä voinut kuunnella päätöstä tehdessään myös niitä muita.

Mä itse olen pohtinut vuosinani paljon niitä hetkiä, joissa nyt - myöhemmin - näen astuneeni harhaan. Mä olisin voinut kieltäytyä tarjotuista huumeista, mä olisin voinut jättää ritsaamatta ne vanhempien rahat ja mä olisin tietty voinut panostaa kouluihin... ja vaikka mitä muuta.

Mä olisin siis voinut sitä, tätä ja tuota, ja mä olisin voinut tietty jättää masentumatta ja eristäytymättä... mutta jälkiviisaus on opettanut mulle ennen kaikkea sen, ettei kaikkea voi välttää eikä tietää. Se ei ollut mun valinta sairastua, se ei ollut mun valinta lakata kukoistamasta ja elämästä... se ei ollut mun valinta alkaa voida niin huonosti, ettei niitä muita vaihtoehtoja lopareissa sitten ollutkaan enää niin kovin montaa.

Tottakai monet ihmiset meidän elämässä luulee aina tietävänsä vastauksen meidän ongelmiin. Mullekin on sanottu miljoona kertaa, että "mikset sä vaan syö", "lopeta vaan se vetäminen" ja "kyl se siit, kun otat vaan itseäsi niskasta kiinni".

"Kuka sulle on helpon elämän luvannut" ja näin pois päin... ja vaikka me jo alkuun todettiin, että "väärässä" oleminen on tietty vaikeaa, ei kenelläkään muulla ole oikeutta luulla, että osaisi elää meidän elämän paremmin, kuin me itse.

Joo. Mä en nimittäin usko, että kukaan meistä taikoi näitä vaikeuksia omille poluilleen siksi, että olisi kovasti - tietoisesti - halunnut pudota siihen syvimpään kuoppaan, joka sillä hetkellä oli tarjolla. Meitä on saattanut jollain tasolla kiehtoa se villi ja vaarallinen, mutta se ei silti tarkoita sitä, että kukaan meistä olisi halunnut jäädä ongelmiensa kanssa yksin ja pimeään.

Niin. Elämä on siis kaikkea muuta, kuin reilua, eikä ainoastaan yksi asia johda toiseen: miljoonat nyanssit sotkeutuu toisiinsa harvasen päivä, eikä sitä kimppua ratkaise kukaan tuijottamalla meitä haikeana kaukaisuudesta.

Jos haluaa auttaa, on uskallettava tulla lähelle... On uskallettava sotkea ne omat hameenhelmat ja juhlakengät, ja on uskallettava ymmärtää, ettei mikään tule ilmaiseksi.

Kun siis kerran jos toisenkin on pudonnut korkealta ja kovaa tietää varmasti, ettei halua sen tapahtuvan enää koskaan uudestaan: kukaan meistä ei ole niin masokisti, että nauttisi veren mausta suussa aina ja loputtomiin, huomenna ja ikuisuuksiin.

Mitä me siis ollaan tässä opittu? Mun mielessä pyörii usein se masennustestin seitsemäs väittämäsarja, josta kuuluu valita yksi: 1. En ole pettynyt itseeni 2. Olen pettynyt itseeni 3. Inhoan itseäni tai 4. Vihaan itseäni. Mitä siihen kuuluu vastata? Kuuluuko mun sanoa, että "heeeei, onhan tässä paljon ehtinyt paskaa valua pitkin kinttuja, mut ei anneta sen haitata!" vai että "vittu, miten hauskaa, elämä on aina vaan niin hienoa huolimatta siitä, että se räkii mua päin joka kulmassa... ja hihittelee tähdätessään uudestaan".

Niin... olenko mä pettynyt itseeni elämässä vai pettynyt siihen elämään, joka on kieltäytynyt antamasta mulle todellista mahdollisuutta voida hyvin ja pärjätä? Siinäpä vasta kysymys, mutta mä luulen, että mulla on takataskussa melkein yhtä hieno vastaus.

Mä en nimittäin meinaa luovuttaa. Se on lopareissa ihan sama, vihaanko tai inhoanko itseäni ja tekemiäni valintoja kuinka paljon tahansa, sillä se on kuitenkin mun ihan ikioma päätös jaksaa jatkaa yrittämistä niin kauan, ettei mun tarvitse enää arpoa niiden neljän väittämän välillä.

Oli kyseessä sitten jäätävä kauna toista kohtaan tai musertava pettymys suhteessa omiin valintoihin, on meillä jokaisella oikeus tulla myös siihen tulokseen, ettei uudet(kaan) kengät hierrä loputtomiin. Me voidaan antaa itsellemme reilu mahdollisuus sovittaa ne tehdyt virheet ja alkaa taas uskoa huomisen lahjoihin: viha kuihtuu pois aikanaan, jos me ollaan valmiita antamaan (itsellemme) anteeksi.

Mietitään kuitenkin vielä vähän tätä väärässä olemisen lahjaa... sillä sitä se nimittäin on, taito ja melkeinpä jopa etuoikeus.

Kun me ollaan mokattu ja hetken kiroiltu siinä naama norsun vi*ulla, on meillä kuitenkin mahdollisuus myöntää, että nyt kävi näin. Että "perkele, nyt sattui sellainen eteen, että mä en ehkä tiennytkään, mistä puhuin". Että "mä en tiennyt, joten yritätkö mun kanssa vielä uudestaan".

Sen se nimittäin vaatii, että elämä alkaa luistaa ja saada tuulta siipiensä alle: meidän tulee ymmärtää mennyttä, elää hetkessä ja kunnioittaa tulevaa, niin monimutkaiselta ja raskaalta, kuin se saattaakin ehkä kuulostaa.

Meidän täytyy jossain kohtaa pysähtyä näkemään, että ne tehdyt, vikaan menneet valinnat, puhutut sanat ja uhma suhteessa muiden apuun on lopareissa aika turhaa tavaraa... ja seisoo siinä meidän, ja meidän paremman huomisen välissä.

On toki vaikeeta myöntää, ettei osaakaan aina itse, mutta se helpottuu matkalla: oppia ikä kaikki ja silleen, sillä siinä veneessä me ei tulla koskaan olemaan ihan yksin 💙