LUKU 42. "JUOKSE!!!"

Me ollaan täällä jo lukemattomia kertoja todettu, ettei elämä aina ole helppoa. Että meidän jokainen päivä on täynnä erimallisia päätöksiä ja niiden seurauksia.

Me voidaan toki selittää asia itsellemme niin, että me ollaan uhreja - toisten päätösten rikki repimiä kuoria - ja täysin tahdottomia oman tulevaisuutemme suhteen... Mutta mä kehtaan kyllä väittää, ettei asia ole ollenkaan niin.

Jokainen meistä on tietty vähän niin kuin oman vastuunsa orja... ja jokainen meistä on kyvykäs selviämään voittajana vain, jos ymmärtää vastuun ja kiitoksen välisen balanssin. Me tehdään päätöksiä, joilla voi olla tosi pitkällekin ulottuvat seuraukset, ja tosi tärkeetä jo pelkästään sen henkisen kasvunkin takia olisi pystyä näkemään, milloin ne omat päätöksen mahdollisesti vie väärään tai huonompaan(kin) suuntaan.

Mä olen siis täällä varmasti ennenkin tuonut esiin oman näkökantani: mä olen todennut, että vain ottamalla vastuun omista teoistaan on ihmisellä lupa kerätä myös se kiitos onnistumisistaan.

Vain ymmärtämällä jokaisen päätöksen merkityksen me voidaan todeta, että pelko ohjaa meitä samoin, kuin halu edetä elämässä: ei ole väärin pelätä, mutta on väärin lakata siksi elämästä.

Mä olin tässä ihan vähän aikaa sitten motivoivan haastattelun koulutuksessa, joka teki muhun monellakin tapaa älyttömän suuren vaikutuksen. Mä mietin siellä paljon omia asiakkaitani ja ihmisluontoa ylipäätään, ja tulin siihen tulokseen, että motivaatio itsessään on sekä voimakas vaikutin että pelottava vastustaja.

Motivaatio itsessään takaa sen, että meillä on kaikilla taikinaa, jota työssämme työstää: meillä on ihmisiä, joita kuunnella ja joille toivoa parasta sen lisäksi, että me voidaan oikeilla kysymyksillä ja turvallisella tilalla luoda mahdollisuus ihmisen oivaltaa se, mikä sit mahdollisesti vie siihen hänen itsensä toivomaan suuntaan.

Motivaatio on mun mielestä siis asia, jota ei voi pakottaa tai pelotella paljastumaan... motivaatio tulee tai on tulematta, mutta joka tapauksessa se on asia, joka jokaisen olisi hyvä jossain kohtaa elämäänsä löytää.

Motivaatio on siis se, joka vie meitä eteenpäin ja motivaatio on se, joka saa unelmat tuntumaan helpommilta tavoittaa... Mutta ilman sitä me jäädään jumiin asioihin, tiloihin ja niihin pelkoihin, jotka ennenkin teki meistä liian vastustavia etenemään.

Pysähdytään siis hetkeksi miettimään tätä, jonka jokainen varmasti omasta elämästään löytää: eteen tulee joku tapahtuma, joka järkyttää meitä, pelottaa meitä ja saa meidät empimään. Onko meidän ensisijainen ratkaisumalli siinä tilanteessa taistella vastaan, paeta paikalta vai lamaantua täysin ja leikkiä kuollutta? Vaikka siinä tilanteessa, kun kama on loppu, rahat finaalissa ja viekkarit painaa päälle.

Kuinka sä toimit?

Muutamaa vuotta taaksepäin mä olisin varmaan kiroillut ja kiukutellut suureen ääneen, vienyt vanhemmilta rahat ja toiminut just täysin päinvastoin, kun mitä mun oma moraalikäsitys olisi parhaimmillaan toivonut mun tekevän.

Mä olisin ehkä syyttänyt jotain toista, pistänyt vahingon kiertämään ritsaamalla ne rahat ja miettinyt jälkikäteen, että "olisko sittenkin pitänyt ottaa vielä vähän lisää". Olisko pitänyt viedä koko viikon tarpeiksi, koska faktahan oli se, että parin päivän päästä edessä olis kuitenkin ihan sama tilanne, yet again.

Niin... kuulostaako kenenkään korvaan tutulta? Mä luulen, että kuulostaa.

Sen sijaan, että mä jatkuvalla syötöllä tuhosin oman paskan oloni aiheuttamalla sitä saavikaupalla lisää, mä olisin ehkä voinut todeta, että "tää on nyt se kohta, jossa mä tarvitsen jeesiä".

"Tää on se tilanne, josta mä haluan pois, joten voisiko joku olla mun apuna, kun mä etsin ratkaisua ja samalla sitä omaa, kadotettua itseäni".

Tää on tietty vaan mun näkemys, mun tapa ajatella siitä, mitä en voi enää muuksi muuttaa. Ne ajat on menneet, ja vaikka mä kuinka muhin siinä omassa liemessäni, en mä voi enää muuta, kuin pyytää anteeksi ja tehdä niitä toisenlaisia valintoja.

Hienoa on kuitenkin tässä se, että nykyää niitä päiviä tulee aina vain harvemmin, kun ainoat jäljellä olevat vaihtoehdot on taistele, pakene tai lamaannu... tuhoa, valehtele tai näyttele sitä kuollutta, jotta jengi ehkä unohtais sun olemassaolon ja kääntyisi ravistelemaan seuraavaa.

Me joudutaan kaikki tekemään tässä elämässä vaikeita, pahalta(kin) tuntuvia päätöksiä, mutta mitä jos niistä voiskin oikeasti kasvaa jotain hyvää? Jotain sellaista, joka saisi sen päätöksenteon tuntumaan edes ihan vähän vähemmän pahalta ja raskaalta tehdä.

Monella meistä on sisäänrakennettuna pelko epäonnistumisesta. Jos mä toimin näin - päätän näin - niin tulenko mä pääsemään sinne, minne haluan... Vai tuhoutuuko mun loputkin toiveet sellaiseksi muusiksi, josta ei tunnista enää muuta kuin sen, että kaikki on paskaa.

Me halutaan olla rohkeita ja tehdä hyviä valintoja, mutta välillä se valinnan tekeminen puuduttaa meidät täysin... eli mitä jos käykin jotain muuta kuin sitä, mitä me toivotaan.

Motivaatio on kuitenkin asiana sellainen, ettei sen tarvitse kuolla pois silloin, kun me epäonnistutaan ja kompastutaan heti lähdössä. Motivaatio itsessään voi parhaimmillaan jopa kasvaa kun me opitaan, mutta sitä täytyy uskaltaa ruokkia.

Täytyy uskaltaa ottaa se riski, että kompastuu, ja samalla ymmärtää se, ettei tulevaisuutta menetetä vain siksi, että joutuu välillä aloittamaan alusta: motivaatiota voi kasvattaa moni muukin juttu kuin se, että pelkää palata menneeseen.

Motivaatio tarkoittaa osittain ainakin sitä, että me osataan unelmoida ja nähdä tulevaisuudessa jotain valoisampaa, kuin se eilisen hämärä... Tulevaisuus ruokkii meidän uskoa itseen ja huomiseen, ja se - ystävät hyvät - on motivaatiota se!

Tottakai meidän elämässä on tullut tai on tulossa asioita, jotka väkisinkin pistää meidät valitsemaan kolmesta: paetakko, taistellakko vai hyytyäkkö kauhusta paikoilleen.

Ne on niitä tilanteita, joita sietääkin pelätä, mutta ehkä silloin tulisi kerätä kaikki joukot yhteen ja palaveerata siltä osin, että mikä on yhteiselle hyvälle - meidän omalle kokonaisuudelle - parhaaksi.

Traumat, vaikeat tunteet ja kipeät muistot saattaa huutaa meidän sisällä pää punaisena, että "juokse vitun urpo, kohta sattuu!!!!" mutta sen ei tarvitse olla se meidän ainoa oikea totuus: pelot suojaa meitä, mutta ne myös saa meidät jumiin menneeseen... Tai pahimmillaan juuttumaan siihen limboon menneen ja tulevan välissä, joka ei kuitenkaan vastaa nykyhetken vaatimuksiin.

Joo... motivaatio tuottaa paljon enemmän, kuin kykenemättömyys rehellisyyteen, välittämiseen ja liikkeeseen kohti tulevaa. Motivaatio voi olla sitä, mitä me yhdessä yritetään väkisin kupata näkyviin esim. vastaanotoilla ja terveysneuvontapisteissä, mutta se voi myös olla se kauan kadoksissa ollut mahdollisuus, joka kuiskaa ujona meidän korvaan, että "ehkä nyt olis oikeesti aika toimia toisin".

Se on siis sitä, mitä jokainen meistä tarvitsee... ihan joka ainut meistä, halusi sitä tai ei.

Joten: herätellään sitä miettimällä, mitä me huomiseltamme toivotaan: mitä se vaatii, ja kuka meitä vois oikeesti auttaa.

Eli: kuka välittää niin, että hänen hartiaan on turvallista nojata, ja kuinka kauan menee, että ne omatkin habat kasvaa siihen sellaiseen mittaan, jonka saavutettuaan jokainen meistä jo tietää, että nyt ne omat voimat riittää, ja alkaa taas kantaa 💙