LUKU 41. KOLMEN SARJOISSA 2/2

Noniin, täällä ollaan taas, pääsiäisloman vahvistamina ja valmiina jatkamaan siitä, mihin viimeksi jäätiin :) Toivottavasti jännitys ei oo ehtinyt vielä kuihtumaan pois, mut jos vaan yhtään epäilyttää, niin alusta vaan! Nnnnnyt me nimittäin mennäääään!!!

...Vuodet kuitenkin jatkoi jälleen kulkuaan, ja vaikkei mun ongelmat kadonneetkaan mihinkään, oppi meistä jokainen jollakin tapaa hyväksymään sen, että ne kuului nyt osana meidän perheen uuteen "normaaliin". Mä saatoin olla vaikeampi ja herkemmin hajoava, kuin muut siinä mun ympärillä, mutta mä olin silti edelleen elossa... toistaiseksi ainakin.

Sitten tuli kuitenkin sekin päivä, kun mä ekaa kertaa elämässäni rakastuin. Mä löysin baarista kundin, joka teki hiljaisella voimallaan ja kiistämättömällä itsevarmuudellaan lähtemättömän vaikutuksen siihen osaan minusta, joka vielä toistaiseksi oli lähes vahingoittumaton.

Mä rakastuin siis niin, etten ole koskaan ennen, ja hetken aikaa kaikki oli hyvin: mun bulimia rauhoittui, mielialat tasaantui ja masennuskin tuntui hetkeksi lähteneen rakennuksesta.

Mä tunsin jollain tapaa olevani kokonainen niin kauan, kun hän oli mun lähellä, ja niin kauan, kun hänen meripihkanväriset silmät katsoi minua - minua - mä tiesin, että olin voittamaton... voittamaton ja maailman kirkkaimmalla huipulla.

Se mun rakkaus oli kuitenkin sellaista laatua, että lopulta se ampui mua itseäni jalkaan. Mä olin nimittäin tullut siihen tulokseen, että koska mä voin nyt paremmin, mun täytyi pystyä auttamaan myös sitä toista pääsemään sellaiseen olemisen tilaan, jossa hänenkin masennus alkaisi hellittää... sellaiseen tilaan, jossa kaiken sen pahan ja ruman tilalle rakennettaisiin jotain yhteistä ja hyvää.

Joo... Tää on osalle teistä jo todella tuttu tarina, sillä oon kirjoittanut tästä ennenkin: mä rakastuin, löysin itsestäni uudenlaista voimaa ja juoksin täysiä eteenpäin vain huomatakseni, ettei toinen meistä ollutkaan halukas rakastamaan mua takaisin enää sen jälkeen, kun hänetkin oli nähty... Nähty oikeasti sellaisena, kuin hän oli, eikä sellaisena, kuin hän halusi itsensä kuvitella.

Me jatkettiin siitä eteenpäin vielä hyvä tovi, mutta jälleen jotain oli pistetty paskaksi mun sisällä... siihen malliin siis, että lopullinen tuho oli väistämätön.

Niin mun vanhemmat sit yritti tukea, auttaa ja välillä jopa seistä tyyliin päällään tehdäkseen mun olosta edes jotakuinkin siedettävän. Mä itkin paljon, jäin pois koulusta ja töistä ja olin niin loppu, etten ollut koskaan ennen ollut... Ja vaikka mun vanhemmatkin ihan salettiin näki sen, mitä kohti me oltiin kovaa vauhtia menossa, ei hekään halunneet uskoa, kuinka lähellä luovuttamista mä silloin olin...

Ja niin mä päädyin yrittämään itsemurhaa.

~

Mä en muista siitä mitään muuta, kuin hätäisesti toisilleen puhuvat äänet ja sen hirveän katkeran maun, kun mun suuhun kaadettiin hiiltä.

Välillä vilkkui valo siellä ja toinen täällä, ja sitten mä putosin taas takaisin siihen pehmeään pimeyteen, joka ympäröi mua ja mun käsillä olevaa loppua: mä tiesin olevani lähdössä... mä tiesin lopun vihdoin koittaneen, eikä kukaan voisi enää tehdä mulle pahaa.

~

Joo. Niin uskomatonta, kuin se olikin, mä kuitenkin heräsin sairaalasta. Oli aikainen aamuyö, ja koko osasto oli pimeänä.

Mun sängyn ympärille oli vedetty verhot, ja kun mä tajusin olevani takaisin siinä samassa tilanteessa, josta en ollut enää nähnyt mitään ulospääsyä, tuli itku väkisinkin. Mä yritin olla hiljaa ja "kestää kuin mies", mutta kun ekat kyyneleet tavoitti leuan kaaren, mä itkin jo niin, etten oo ikinä itkenyt. Itkin niin, että kaikki se vuosien kipu valui ulos musta, tahraten yökkärin ja sängyn, jolla mä makasin: mä olin niin loppu, etten ollut vielä ikinä ollut, ja pelko tulevasta tuntui kuristavan musta viimeisetkin halut jatkaa tätä sietämättömäksi käynyttä elämää.

Mä olin ollut niin lähellä onnistua, että pelkkä ajatuskin kirpaisi... joten jäljellä ei siis ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää taistella eteenpäin.

Niin ne tunnit kului siellä verhojen takana, suojassa muun maailman rumuudelta ja katkeruudelta. Mä itkin monta tuntia, mutta lopulta - kun jalat alkoi taas kantaa ja vasta-ainetippa uskallettiin irrottaa - lääkäri tuli tapaamaan mua ja kotiutti mut mun vanhempien hellään huomaan.

Mä puin päälleni äidin tuomat vaatteet ja istuin autoon, joka kaikui hiljaisuuttaan, ja niin matka mun uuteen elämään alkoi... siihen elämään, jota en ollut edes sillä mun kovimalla yrityksellä onnistunut pääsemään karkuun.

~

Kun me päästiin mun vanhempien pihaan, mä kaivoin herkut kaapista ja linnoittauduin vierassänkyyn. Mä avasin läppärin ja raotin pizzaboksin kantta unohtuakseni hetkeksi muiden kuvitteellisiin parisuhdeongelmiin, kun mun isä raotti vierashuoneen ovea kasvoillaan se sama tukahtunut pelko, jonka muistin kaukaa lapsuudesta.

Hetkeksi mut valtasi täysin järjenvastainen pelko siitä, että mun isän kasvoilla näkyvä tuska purkautuisi jonkin sortin väkivaltana. Mun kroppa otti komennon ja yritti päästä sänkyä pitkin pakoon, kun mun isä yhtäkkiä tarttuikin mua käsivarresta, nosti seisomaan ja halasi tavalla, joka oli mulle entuudestaan täysin tuntematon.

Me seistiin siinä hetki, isän rautaisessa otteessa... ja sitten mun isä sanoi, että "kyllä me Metta tästä vielä jotenkin selvitään".

... ja sen yhden katoavan hetken mä todella uskoin. Mä uskoin, että tapahtuipa jatkossa mitä tahansa, mä en joutuisi kohtaamaan sitä enää ihan yksin. Että sattuipa muhun kuinka paljon tahansa, tuntuipa musta kuinka pahalta hyvänsä... mä en olisi enää yksin oman tuskani armoilla.

~

Näin... näin me ollaan siis jälleen tultu mun tämänkertaisen tarinan loppuun. Me ollaan huomattu, kuinka paljon kipua voi pieneen ihmiseen mahtua, ja me ollaan nähty, kuinka meidän vanhemmat tekee sen, mitä pystyvät niillä eväillä, mitä sillä hetkellä on tarjolla.

Mun ei siis todellakaan ole tarkoitus tällä yrittää osoittaa, että kaikki koettu kipu, riidat, välinpitämättömyys tai haluttomuus olla paikalla olisi pois pyyhitty, mutta sen mä olen pyrkinyt tällä osoittamaan, ettei kukaan - kukaan - ole täysin yksin: joku välittää kumminkin siitä, kuinka meidän lopulta käy.

Mä olen itse pakannut tosi paljon kaunaa mun vanhempiin ja siihen, kuinka vähän koin tulevani kuulluksi itsenäni, mutta viimeistäänkin tätä kirjoittaessani mä ymmärsin sen, ettei yhdenkään vanhemman tehtävä ole automaationa helppo.

Kukaan ei saa täysin identtisiä mahiksia tähän elämään, eikä kovinkaan moni vanhempi ole varmastikaan tällaiseen kyytiin alkujaan varustautunut... mutta tärkeintä on kai se, että he on - kaikesta huolimatta - edelleen mukana.

~

Jos taas on niin, ettei välit kotiin tunnu ottavan enää tuulta alleen, on hyvä muistaa, ettei kaikkia perheitä ole sidottu yhteen verellä. Me voidaan löytää se oma paikkamme sieltä, minne koetaan kuuluvamme sen sijaan, että kaivataan ihmisiä, jotka ei enää syystä tai toisesta ole meille läsnä.

Niin. Oli tilanne ihan mikä hyvänsä, kyllä joku tuolla varmasti pelkää myös meidän puolesta ja toivoo, että meillä on fyysisesti kaikki hyvin, henkisesti paljon saavutettavaa ja elämästä vielä sikana opittavaa.

Kukaan meistä ei ole sillä tavalla menetetty tapaus, etteikö jotain olisi tehtävissä. Välitetään toisistamme, ystävistämme ja perheistämme, eikä unohdeta sitä, millaista kipua me välillä itsekin jaetaan ulospäin... Sillä kaikella on kuitenkin edelleen mahdollisuus korjaantua sellaiseen muotoon, ettei pelko vie kaikkea mennessään.

Ikävä sattuu, mutta liika ankaruus saattaa jopa pahimmillaan tappaa.

Siis... Ne opit, joita me ollaan saatu kotoa, kannattelee suurinta osaa meidän lähtöpisteestä: ei pysähdytä kantamaan kaunaa, vaan pidetään huoli siitä, ettei yksikään opetus ole mennyt hukkaan.

Ole vahva, ole utelias: ole täysillä sellainen, kuin olet. Elämä on saatanan hienoa silloin, kun me otetaan vastaan muutakin, kuin vain ne kaikista kovimmat, kipeimmät iskut ja kauna, joka tukahduttaa meistä halun elää.

Ollaan just niin kertakaikkisen upeita, kun mitä meistä on aina ollut tarkoitus tulla... ollaan kaiken sen välittämisen arvoisia, jota meihin on ja tullaan jatkossakin sijoittamaan <3