LUKU 40. KOLMEN SARJOISSA 1/2

Monet meistä - minä mukaan lukien - ollaan koettu jääneemme hyvin yksin monessa niistä tilanteista, kun oltaisiin tarvittu enemmän tukea, turvaa ja suojaa. Me ollaan jääty yksin pimeään siitä huolimatta, että oltaisiin kaivattu lohtua, ja mun lisäksi myös varmasti moni muu on pyrkinyt peittelemään sitä omaa ahdistusta, ongelmia koulussa ja niitä pahenevan masennuksen ensimmäisiä oireita.

Me ollaan ehkä pyritty välttämään isompia riitoja, ymmärtämättömyyttä ja jopa sitä lopullista räjähdystä, sillä ainakin musta tuntui aikoinaan hyvin usein siltä, etten tullut kotona nähdyksi sellaisena, kuin sillä hetkellä olin.

Monella teistä, jotka on lukeneet mukana pidemmältä, on varmasti jo aika kokonaisvaltainen käsitys mun kokemuksista ja tunnemaailmasta. Me tiedetään, että mun suhde mun vanhempiin on sekä erikoisen symbioottinen että hyvin rajaton ja myrkyllinen, mutta samalla me myös jo tiedetään, kuinka suuressa arvossa mä toisaalta pidän mun vanhemmilta saatua voimaa.

Joo. Kaiken sen riitelyn, sodan ja hävityksen kauhistuksen keskellä mä olen kuitenkin päässyt tekemään myös paljon muutakin, kuin vaan huutamaan, itkemään ja vihaamaan. Mä olen itseasiassa ehtinyt miettimään ja ajattelemaan niin paljon, että välillä mua todella hämmästyttää, että minne se kaikki jo ajateltu juttu mun päässä ees oikein mahtuu.

Joka tapauksessa me ollaan nyt tultu hyvin lähelle mun tämänkertaista aihetta... ja vaikka ollaankin menty suht kevyellä vaihteella nää ensimmäiset kolme ja puoli kappaletta, niin tässä kohtaa haluan jo etukäteen pahoitella jatkon kannalta: me tullaan sukeltamaan aika syvälle mun mieleen, ja se - ystävät hyvät - on paikoitellen hyvin pimeä paikka se.

~

Tää mun tämänkertainen aihe on pyörinyt mun päässä jo vuosia, mutta jostain syystä mä en kerta kaikkiaan tunnu saavan sitä paperille sellaiseen järjestykseen, että siitä joku muukin voisi jotain tolkkua saada.

Mä olen miettinyt, pyöritellyt ja deletoinut, mutta nyt mä meinaan ottaa sen riskin, että luultavasti kuulostan jonkun toisen korvaan ihan kreisiltä ja täysin ufolta... mutta ei hei anneta sen jooko haitata!

Noniin... nyt me siis mennään, joten pitäkäähän hatuistanne kiinni!

Mä olen itse tullut jo pitkän aikaa sitten siihen tulokseen, että meidän vanhemmilla on edessään aikamoinen urakka jo ennen, kun me edes kurkataan ekaa kertaa ulkomaailmaan sieltä meidän äitien jalkojen välistä. He on toivoneet, miettineet, nähneet vaivaa ja epäilleet, ja kun ekat huolet ilmestyy sinne tulevaisuuden taivaanrantaan, on sitä jo vähän niinkuin myöhäistä katua: lapsi on jo tulossa, eikä siinä kohtaa enää auta jänistää.

Suurin osa meidän vanhemmista on siis edes jollain tasolla toivonut meitä ennen, kun se itse H-hetki on käsillä: he on kuvitelleet itsensä vanhempina ja haaveilleet siitä omasta, untuvatukkaisesta pallerosta, josta lopulta kasvaa se oman elämänsä kiistaton prinssi tai prinsessa.

Meidän äidit ja isät on siis suunnitelleet, miettineet nimiä ja kasanneet lastenhuonetta minkä muulta elämältään kerkesivät, ja ennen kaikkea he on varmaan kuvitelleet sitä, minkälaisia ihmisiä meistä lopulta kasvaa. Minkälaiselta meidän äänet kuulostaa, milloin me nerot opitaan lukemaan ja mistä asioista me joko opitaan tai ei opita tykkäämään... Minkälainen suhde meidän ja heidän välille muodostuu, ja mikä lopulta tekee meistä meidät.

~

Meidän vanhemmat on pitäneet meitä myös söpöinä jo kauan ennen, kuin kukaan muu on ees vielä erottanut etupäätä takapäästä, ja niihin samoihin aikoihin on myös muodostunut se tietynlainen kiintymys, joka (ainakin yrittää) antaa sen lupauksen, joka sanoo, ettei me olla enää ikinä yksin. Että meidän vanhemmat on valmiita rakastamaan meidät hengiltä, jos me vaan annetaan siihen lupa ja mahdollisuus. Kaikkea on, mitä lapsi voi ikinä haluta tai tarvita!

No, joka tapauksessa mä luulen, että suurin osa tulevista vanhemmista keskittyy pääsääntöisesti niihin positiivisiin juttuihin, eli niihin, joita he toivoo tapahtuviksi... He ehkä toivoo, että vaaleiden kutrien ja pisamien lisäksi lapsella on yhtä valloittavat silmät, kuin allekirjoittaneella, ja että lapsesta tulee sosiaalinen ja helposti lähestyttävä hurmuri.

Isät toivoo menestystä urheilussa ja äidit sitä, että lapsi perisi siltä toiselta vanhemmalta edes vähän jotain muuta, kuin sen rakkauden äänekkäisiin "SYÖTÄ VITUN URPO, MAALI OLI IHAN VAPAANA, SAATANA"-huutoihin kesken niiden lätkän loputtomien mm-kisojen.

Jokainen vanhempi on myös varmasti jossain kohtaa elämäänsä ajatellut, että haluaa olla parempi äiti tai isä lapselleen, kun mitä ne omat porukat oli... ja silloin ollaan jo vaarallisen lähellä sitä ajatusta, että mitä jos lapsella ei olekaan aina ja ikuisesti kaikki hyvin.

Joo... Mä uskon itse, että ihan jokaisella lastaan rakastavalla, odottavalla perheellä on sisäänrakennettuna se kaikkein hartain toive, että lapsi syntyy fyysisesti terveenä... ja kun niin sitten käy, huokaisee jokainen vanhempi helpotuksesta ajatellen, että se tuhoisin luoti on nyt onnistuneesti väistetty.

Että nyt, kun lapsi on täällä ja laskettu sormineen ja varpaineen terveeksi, voidaan alkaa keskittymään kaikkeen siihen muuhun ihanaan, mitä se kovasti toivottu pallero varmasti tuo tullessaan.

~

Mäkin olin (uskokaa tai älkää) joskus se pieni ja mahdottoman söpö taapero, joka levitti naurua ja iloa sinne tänne samaa tahtia, kun sotki ja roiski lounasta ympäriinsä.

Mä olin aurinkoinen ja aina valmis parrasvaloihin, eikä kukaan olisi vielä silloin voinut mitenkään arvata, kuinka pitkä ja kivinen mun tiestä lopulta tulisi.

Joo... no, joka tapauksessa mä olin vasta viiden vanha, kun mä sain ensimmäisen kerran vihiä siitä, mikä on jokaisen vanhemman karmein pelko. Mä olin isäni mukana Kirkkonummella, kun mun vasen nimetön leikkien seurauksena meni poikki kahdesta kohtaa ja päätti irrota muusta käpälästä.

Kun mä siinä sit tajusin, mitä just oli tapahtunut, mä juoksin mäkeä ylös verinen käsi ilmassa sojottaen ja huusin isää, joka kuitenkin oli pistänyt oven perässään lukkoon ja mennyt sisälle.

Mä mietin siinä hetken, että mikä neuvoksi, ja niin mä päädyin hakkaamaan veri roiskuen olohuoneen ikkunaa, jonka takana mä näin isän istuvan takkatulen lämmössä.

Kun isä kuuli sen metelin, se kääntyi ärsyyntyneen näköisenä katsomaan, valmiina ärähtämään... ja sillä samalla hetkellä, kun mun isä näki sen veren määrän, mä näin mun isän kasvoilla ekaa kertaa välähtävän sen sulan kauhun, johon olen törmännyt vain kolmesti koko tähänastisen elämäni aikana: se oli se paniikkia viistävä hätä, kun mun isä tajusi, että oma lapsi on vaarassa... että nyt on toimittava huolimatta siitä, onko mitään välttämättä tehtävissä.

Jep. Se oli se eka kerta, kun mä törmäsin päistikkaa siihen ymmärrykseen, että mä saatoin todella aikaansaada kovaa huolta - ja myös kipua - mun vanhemmissa. Mä en ollut koskaan oikeastaan tietoisesti edes ajatellut sitä, mitä mä mun omille vanhemmille olin... mutta sen hetken seurauksena musta tuli ekaa kertaa todella tietoinen omasta kyvystäni aiheuttaa toisille mielipahaa, surua ja pettymystä.

Ja jollakin tapaa mä menin rikki sillä hetkellä, kun mun isä tuijotti mua kauhuissaan siitä ikkunan läpi, ymmärryksen paistaessa sen kasvoilta: mä olin jollakin tapaa viallinen, ja vahinko oli sattunut isän vahtivuorolla.

~

Aika kuitenkin kului totuttuun tahtiin, ja niin mun sormi parani ja koko insidenssi painui pikkuhiljaa muiden hämmentävien muistojen joukkoon. Mä aloitin koulun, kasvoin päivä päivältä isommaksi ja enenevissä määrin omaksi itsekseni.

Tietenkään asiat ei aina menneet ihan siten, kun moni olisi kuvitellut ja toivonut, ja se taas sitten johti siihen, että mulla todella todettiin syömishäiriö, kaksisuuntainen ja tunne-elämän epävakaus... Ja jos mun vanhemmat olivatkin aiemmin vielä toivoneet, että mä kuitenkin löytäisin sen oman paikkani, pettyi he varmasti aika karvaasti tajutessaan, ettei se pelkkä toivominen riittäisi mun kohdalla mihinkään.

Että vaikka he olikin saaneet mut jollain ihmeen kaupalla luotsattua teini-ikään asti yhtenä kappaleena, oli he täysin voimattomia sen faktan edessä, että mulla oli silminnähden todella, todella paha olla...

Ja sillä samalla hetkellä, kun mun vanhempien pahimmat pelot kävi toteen, mä näin jälleen vilauksen siitä samasta kauhusta, jonka edelleen muistin siitä päivästä, joka me vietettiin isän kanssa Kirkkonummella. Mä olin viallinen, ja menetetty... Mä olin rikki, tai jopa mahdollisesti lopullisesti pilalla.

...ja tähän me tällä kertaa lopetetaan <3 pari viikkoa pitäisi jaksaa varpaat kipristellen odotella, mutta mä lupaan, että se kannattaa!

Palataan siis asiaan 18.4, olen täällä odottamassa teitä 🖤