LUKU 4. PELKO PIMEÄSTÄ

Harmi kyllä mulla on edelleen niitä öitä, joina mä herään sängystäni hikisenä ja täristen ja ensimmäinen läpi iskevä fiilis on paniikki yksinolosta pimeässä: yön tunnit on mulle sitä aikaa, kun kaikki, ihan kaikki ajatukset, murheet ja pelot kasvattaa siivet selkäänsä ja paisuu niin valtaviin mittasuhteisiin, että ne sulaa pois vasta, kun ekat valonsäteet kurkkaa ikkunasta ja kertoo mun -vihdoin- olevan turvassa.

Se on onneksi kuitenkin todennettua faktaa, että seuraava aamu koittaa väkisinkin, ja silloin on aika nousta sängystä ja elää paremmin tätä elämää, jota me omilla päätöksillä ja teoilla muokataan. Ne unet ja huolten täyttämät yön tunnit saattaa muistakin tuntua maailmanlopun enteiltä, mutta ainakin mä itse olen tullut siihen tulokseen, että niiden tarkoitus on ennen kaikkea pitää meidät valppaina: jengin lähtiessä raitistumaan on edessä väkisinkin paljon työtä, mutta niin kauan kun me ollaan tietoisia niistä omista sudenkuopista ja mahdollisista harha-askelista, ollaan me askelen verran edempänä kuin se meitä kuormittava addiktio. Totta vitussa se on raskasta avata silmät uuteen päivään, kun on koko yön surffaillut ahdistuksen, pelon ja epävarmuuden aalloilla, mutta vain tekemällä niin meillä on mahdollisuus voittaa.

Mä elin myös kauan siinä uskossa, että mun täytyy todella olla jotenkin astetta huonompi ja hirveä ihminen, kun "tää nyt kerta on tätä": että olin saletisti ansainnut kaikki ne paskat temput, hyväksikäytöt, pahoinpitelyt ja hylkäämiset vaikken oikeastaan edes ihan tiennyt, missä kohtaa olin kussut ja kenen muroihin.

Kesti tosi kauan, ennen kuin mä aloin ymmärtää, että jossakin kohtaa olisi lakattava miellyttämästä ja alettava tekemään asioita mun itseni vuoksi... ettei mikään muuttuisi niin kauan, kun mä jatkuvasti tarjoaisin sen toisenkin posken lyötäväksi.

Mun terapeutti on sanonut mulle vuosien saatossa sata miljoonaa kertaa, että me voidaan loppupeleissä vaikuttaa vain itseemme, ja kun mä reilun vuosikymmenen jälkeen vihdoin sisäistin sen tuntui musta ekaa kertaa kuin koko taivaan paino olisi nostettu mun harteilta: tottakai mä olin todella surullinen tajutessani, että mun vaivannäkö ja usko tiettyihin ihmisiin oli ollut täysin turhaa, mutta samalla mä koin ensimmäistä kertaa vuosiin todellista vapautta.

Samoihin aikoihin mä myös aloin huomata, että mun painajaisten kentällä tapahtui yllättäen tiettyjä muutoksia: pelot yksin jäämisestä ja toisten aiheuttamasta loputtomasta kivusta vaihtuivat pohtivampaan sävyyn siitä, miten mä vihdoin oppisin huolehtimaan itse itsestäni ja tekemään sellaisia valintoja, ettei menneeseen enää tarvitsisi palata.

Jep: tänään on hyvä päivä sille, että me kaikki opittaisiin olemaan itse itsellemme se luotettava aikuinen... sillä vaikka olis minkälaisia tukitoimia ja hyviä ystäviä olemassa, on jokaisella niitä hetkiä, kun havahtuu keskellä yöllä ja toivoisi vaan jonkun olevan läsnä ja ottavan syliin: se on se hetki, jona meillä itsellä on mahdollisuus olla se tuki ja turva, joka rauhoittaa ja sanoo, että nuku nyt vaan. Huomenna on kuitenkin uus päivä, parempi fiilis ja mahdollisuus korjata ne asiat, jotka joskus meni rikki.

Niin... ennen mä pelkäsin nukkumaanmenoa. Mä pelkäsin, mitä tapahtuisi pirin vaikutuksen vihdoin hiipuessa ja jättäessä mut yksin pimeään. Hieno juttu on kuitenkin se, että kaman jäätyä pois mä olen vihdoin oppinut näkemään pelon tilalla mahdollisuuden johonkin uuteen ja rakentavaan: mä opin yöllä unessa sen, miten selvitä tulossa olevista päivistä, illoista, viikoista ja kuukausista, sillä fakta on kuitenkin se, että raittiina pysyminen on ainoa keino taata, että olen itse näkemässä muutoksen ja sen vakaamman, lempeämmän huomisen <3 .