LUKU 39. RAHAA, VAI SITÄ RAITTIUTTA

Duuni? Koulupaikka? Kamaakin kovempi kunnianhimo?

Check, check ja check, niinkö?

Jep: jostain syystä suurimmalla osalla ihmisistä herää valtava tarve lähteä kiirehtimään kohti toivottuja tuloksia heti, kun on onnistunut olemaan pari päivää ilman... Eikä siinä kohtaa halua enää jäädä kuuntelemaan, kun toinen puhuu ajan ja kasvun tärkeydestä.

Vaikka se kuulostaakin tosi hienolta ja pätevältä päästä raittiiksi, ei se tarkoita sitä, että kukaan meistä olisi valmis täysipäiväiseen työhön tai opiskeluun vielä siinä kohtaa, kun eka viikko -tai edes kuukausi- on selätetty.

Toki me ollaan siinä ajassa (ehkä) kuopattu pahimmat reflat ja opeteltu työläästi nousemaan sängystä ilman aamuvetoja, mutta suurin työ on silti ja kuitenkin edelleen way ahead: siitä se oman tilanteen työstäminen vasta alkaa.

Tottakai on tietty ihan ymmärrettävää, että moni mieluummin vain unohtaisi ne käyttöön johtaneet ongelmakohdat. Olis sikana helpompaa mennä vaan vauhdilla eteenpäin sen sijaan, että kaivautuisi syvemmälle niihin juttuihin, jotka aina tuntuu raahaavan meitä tukasta pitäen takaisin, kohti sitä alinta pohjaa.

Niin kuin sanottu, mä toisaalta ymmärrän sen, että halutaan "korvata" ne kentällä kulutetut vuodet. Jokainen, joka on käyttänyt kallista aikaansa maaten katuojassa, Hartsussa tai putkassa tuntee varmasti (ainakin välillä) tarvetta pyyhkiä ne hetket historiankirjoista.

Jokainen haluaa joskus aloittaa vauhdilla alusta ja unohtaa kaiken sen paskan, joka ei johtanut muualle kuin takaisin ladon taakse itkemään. Me haluttaisiin välillä kaikki aloittaa alusta ihan uusina, mutta homma on kuitenkin sellainen, ettei menneisyyttään voi tosta noin vaan paeta.

Paeta tai tehdä tekemättömäksi silloin, kun itse niin haluaa.

Joo... Tottakai jokaista raitista päivää tulisi juhlia ja yrittää vaalia, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että me oltaisiin ekan (tai edes vielä tokan) raittiin viikon jälkeen valmiita selviämään sellaisina, kuin sillä hetkellä ollaan: kiire pilaa kaiken.

Moni tuntuu myös ajattelevan, että heti kun toimintakyky reflojen jälkeen palautuu, on pystyttävä supermiesmäisiin liikesarjoihin ja oltava jotakin muuta, kuin ex-käyttäjä ja totaalisen hukassa. Se on toki hieno ajatus, että "olisin rakentanut Roomakin päivässä", mutta totta se ei ole... kaikki kaunis vie (ja tarvitsee) aikaa.

Mitä enemmän me siis keskitytään jälleenrakentamiseen ja tukevaan pohjaan, sitä varmempia me voidaan olla siitä, ettei ne petä meitä sitten, kun sen aika todella koittaa. Me voidaan parhaimmillaan käyttää se saatu aika tosi viisaastikin, mutta yleisempi sapluuna taitaa silti olla se, jossa jengi juoksee menemään dollarit silmissä kiiluen... Varmana siitä, että "kyllä tää kerta on salettiin jo ihan eri".

Tää on siis se sama tarina, jonka jokainen meistä on kuullut (ja ehkä elänytkin) sata miljoonaa kertaa. Mikään ei oo niin turhauttavaa, kuin luulla vihdoin oppineensa lentämään, vain pudotakseen takaisin siihen samaan kuoppaan, josta alunperin lähti liikkeelle.

Kyllä ainakin mulla itselläni on aina ollut paha tapa nuolaista, ennen kuin tipahtaa, ja se jos joku on saanut mut usein tuntemaan, ettei tää homma tuu ikinä toimimaan. Oikeestihan mä en jaksa edes muistaa, kuinka monesti mä olen suunnitellut pakoa koko paskasta vain tajutakseni, ettei mun voimat olis vielä riittäneet juurikaan katkon piha-aluetta pidemmälle. Jotain täytyy tapahtua, jos me halutaan onnistua: jotain ihan uutta.

Niin... Mä itse kävin kahdeksaa eri koulua peruskoulun jälkeen, ennen kuin vihdoin sain paperit ja ensimmäisen kokemuksen onnistumisesta. Kukaan ei voi mua yrityksen puutteesta syyttää, mutta kuten jengi tietää, joutuu jotkut kulkemaan perille eri reittiä, kun kaikki muut.

Mun matka tähän hetkeen oli tosiaan pitkä ja yksinäinen, mutta tässä mä lopulta kuitenkin seison valmiina kertomaan, ettei pakko palvele meistä ketään. Ottakaa mun esimerkistä kiinni ja antakaa itsellenne lupa toipua ja tehdä sitä historiaa sitten, kun voimat siihen riittää.

Jokainen raitistuja ansaitsee sen oman tähtensä taivaalle, opastamaan muita kohti sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan... Mutta hoppu pilaa sen, mitä me matkalla oltaisiin muuten voitu pysähtyä oppimaan.

Eli: meillä kaikilla on kyllä mahdollisuus alkaa kasvattaa niitä meidän tulevia miljoonia ja muita mahtijuttuja, mutta sitä ennen meidän täytyy ensin oppia kävelemään ja sitten vasta puhumaan siinä yhtä aikaa.

Meidän menneet jutut on sen verran raskasta tavaraa, ettei niitä kukaan voi tosta noin vaan heittää mäkeen ja kuvitella, että kaikki muuttuu, kun me vaan tarpeeksi uhotaan.

Elämä rakentuu niistä pienistä jutuista, kuten mokista, rohkeudesta ja sinnikkyydestä... ja ne kaikki palkitaan (vasta) sitten, kun me ollaan maalattu meidän taivaat sellaisilla väreillä, jotka todella kannustaa meitä pyrkimään ylös- ja eteenpäin.

Halu edetä on tietenkin hieno juttu jo sellaisenaan, mutta sillä me myös osaavasti ammutaan itseämme jalkaan, jos tarvittavia työkaluja ei vielä ole siinä käden ulottuvilla. Aika ei lopu kesken kumminkaan, joten miksi me ei otettaisi käyttöön sitä ajatusta, jonka mukaan hyvin ajateltu on puoliksi tehty: suunnitellaan, haaveillaan ja aletaan vasta sitten rakentaa.

Vasta sitten, kun meidän voimat ja keinot todella alkaa taas kantaa ❤